Uudenmaan sairaanhoitajat palkitsivat Ulla Elfving-Littlen elämäntyöstään

Heräämisiä ja havahtumisia urani aikana, Ulla Elfving-Little, Osastonhoitaja
Lue Ullan tarina

Omaa urapolkuani tarkastellessa koen historian havinaa, niin ovat asiat muuttuneet niin potilaan hoitotyössä kuin ympäröivässä maailmassa

Urani aikana halkiovauvasta on kasvanut aikuinen, potilaan elämänkaari on täyttynyt.
Kaikki on kehittynyt vuosien varrella; lisääntynyt tietoisuus ja saatavuus hyvästä ja laadukkaasta hoidosta, hoitoajat ovat lyhentyneet, tietoa on saatavilla, potilaat/perheet ovat aktiivisia, netistä saa tietoa milloin vain ja mistä vain. Kärsimystä, sitä voimme tukea monella tavalla. Suuremmassa mittakaavassa, kun tarkastelee hoidon vaikuttavuutta löytyy monia selittäviä tekijöitä; toimiva yksikkö, moniammatillinen tiimi, tietotekniikka, lääketiede, hoitotyö, arvot, yhteiskunta, asenteet, johtajat, organisaatiot ja sattumat ja ihmiset ympärillä, ihmisen halu ja tahto.

Urani alku Huuli-suulakihalkiokeskuksen (Husuke) osastonhoitajana vei minut v. 1989 Mehiläisen sairaalaan, jossa yksikkö toimi silloin vuokratiloissa. Sattuma kuljetti minut sinne. Ajatukseni oli, että toteutan alkamassa olevan Husuken muuttosuunnitelman Töölön sairaalaan v. 1993 ja sitten jatkan uraani muuten plastiikkakirurgian parissa, haavanhoito oli silloin kiinnostukseni kohteena.
Suomen Punainen Risti oli vastannut halkiohoidosta v. 1948 lähtien, ensin Lauttasaaren kartanossa sitten v. 1987 Mehiläisen sairaalassa. Halkiohoito oli vielä hajallaan eri pisteissä; plastiikkakirurgia-korvahoito, puhe – ja hammashoidot. Koko toiminta siirtyi hallinnollisesti Hyksille v. 1985.

Vanhempien kuuleminen – tietoa ja tukea vanhemmille heti lapsen syntymän jälkeen

”Ensin oli vain halkio, en nähnyt muuta kuin halkion, meni viikkoja tajuta lapseni syntymän.”
”Emme synnyttäneet halkiota, vaan lapsen.”
Nämä kaksi vanhempien ajatusta tuovat hyvin esiin, tiedon ja tuen merkityksen raskauden aikana ja/tai heti lapsen syntymän jälkeen. Hoitajan ensimmäiset sanat jäävät vanhemman mieleen loppu elämäksi.
Aiemmin oli tyypillistä oli, että lapsi vietiin heti syntymän jälkeen tarkastukseen ilman, että äiti oli nähnyt lasta ja ensitieto halkioista oli vähäistä. Näin minulle tuli tarve kehittää halkioperheiden ensitietoa laaja-alaisesti. Kehityksen myötä nykyisin äiti ja isä saavat viettää lapsen kanssa ensihetken syntymän jälkeen kaikessa rauhassa.

Hoitamisen maailmassa, Mehiläisen sairaalassa ja Töölön sairaalassa

SPR vahvat perinteet näkyivät vielä pitkään käytännön toiminnassa Mehiläisessä; Husuke toimi kuin omalla saarellaan, oli totuttu selviytymään itsenäisesti, omin avuin. Osastolla kokoontui vanhempien ryhmän viesti kosketti minua heti alkuvaiheessa, ahdistuksen ja tietämättömyyden tuska heijastui heistä. Elettiin aikaa, kun potilas/perhe koettiin passiiviseksi hoidon vastaanottajaksi. Vanhemmilla oli tuska ja huoli lapsesta, silloin ei ollut halkioon liittyvää ensitietoa saatavilla synnytyssairaaloissa kuin muualtakaan. Hoitojakson aikana vanhempi osallistui lapsen hoitoon vain muutaman tunnin, muun ajan lapsi oli osastolla pitkän hoitojakson toipumassa hoitajien hellässä huomassa. Pitkän hoitojakson päättyessä lapsi oli täysin toipunut ja kotiutuessaan sopeutunut uuteen leikkauksen jälkeiseen tilanteeseen. Osaston päiväjärjestys rytmitti lapsen aikatauluja, nukuttiin ja syötiin saman aikaisesti.

Töölön sairaalassa v. 93 lähtien oli Husukella oma vuodeosasto ja poliklinikka sekä leikkaussalissa oma resurssi käytettävissä. Kaikin puolin olosuhteet olivat erinomaiset. Toimintaa pystyttiin sopeuttamaan potilaiden hoidon tarpeen mukaan. Aluksi ajatus toiminnasta traumasairaalassa tuntui haastavalle, mutta käytäntö todisti muuta. Lapset olivat etusijalla kaikessa toiminnassa.

Maailmalla/ maailmalta, kansainvälistä verkostoitumista

Suomessa halkiohoitoa toteutettiin silloin vain Husukessa, siksi tietoa ja taitoa halkiohoidon hoitotyön kehittämiseen piti hakea ulkomailta. Osallistuin useisiin halkiokongresseihin: Pohjoismaissa, Englannissa, Itävallassa, Australiassa ja Etelä-Koreassa. Kongresseissa olen tuonut esiin myös Husuken hoitotyötä Suomessa luennoimalla, postereilla ja verkostoitumalla.

Olen vieraillut halkiokeskuksissa Englannissa ja Pohjoismaissa. Vierailut ovat antaneet myös näköalaa arvioida oman yksikön hyvää osaamista ja antanut kehityshaasteita. Niissä voi myös kokea oman työn arvon. Vastaavasti muiden maiden halkiokeskusten hoitajia on käynyt tutustumassa yksikköömme. Hoitajan rooli vaihtelee eri hoitokulttuureissa ja on merkityksellistä, hoidetaanko halkioita muun erikoisalan yhteydessä vai omassa yksikössä. Sitoutuminen ja syvä osaaminen ja hoidon kehittäminen on mahdollista suppeammalla erikoisalalla.

Olen saanut olla mukana moniammatillisen tiimin kanssa luennoimassa lastenlääkäreille, korvalääkäreille, plastiikkakirurgeille ja hammaslääkäreille. Olen osallistunut artikkelien kirjoittamiseen ja monikansalliseen Scand-tutkimukseen, josta hoitotyön artikkeli on julkaistu. Husukeen on tehty useita tutustumiskäyntejä, joista mainittakoon mm. lastentarhaopettajat, puheterapeutit, eri alan hoitotyön opiskelijat. Hoitotyön opiskelijoiden kanssa on tehty hyvää yhteistyötä potilasoppaiden tekemisessä.

Australian kongressimatkalla saamani idean mukaan perustettiin Suomen synnytyssairaaloihin halkiohoidon yhteyshoitajaverkosto. Näin alkoi kehittyä ensitiedon antaminen vanhemmille. Halkiotiedon ja tuen antaminen oli ollut haasteellista, kun oli sattumaa, onko kätilöllä aiempaa tietoa halkioista. Olipa lapsella mitä tahansa erityistä, kohtaamisen periaatteet ovat samat. Halkiot todettiin aiemmin aina vasta syntymässä, nykyisin huulihalkio todetaan useimmiten rakenneultraäänitutkimuksessa, kun taas suulaki todetaan lapsen syntymässä. Tällöin vanhempi käy oman surutyön jo raskauden aikana ja valmistautuu lapsen syntymään, ei halkioon.

Kätilöiden osaamisen kehittämiseksi on järjestetty yhteisiä koulutuspäiviä ja kehitetty tietopaketteja synnytyssairaaloihin. Kätilöitä on ollut tutustumassa Husukessa halkiohoitoon. Olen ollut luennoimassa Suomen kätilöpäivillä luennoimassa ensitiedosta useita kertoja kuin myös synnytyssairaaloissa. Avoin hymy kirja – halkiohoidon oppikirja (julkaistu v 1998) toi tietoa moniammatillisesti niin perheiden kuin ammattilaisten käyttöön. Olin mukana kirjoittamassa halkiovauvan syöttämisen osuutta.

Vanhempien osallisuus ja ensitieto

Hoitotyön periaatteet ovat vahvistuneet vuosien mittaan, mm potilaslähtöisyys, perhekeskeisyys ja yksilöllisyys. Vanhempien rooli on muuttunut, nykyisin molempia vanhempia tuetaan osallistumaan kaikin eri tavoin lapsen hoitoon. Ensiperheiden poliklinikkakäynnit alkoivat v. 1990 Husukessa. Aiemmin käytäntönä oli, että perhe toi lapsen suoraan leikkaukseen kutsukirjeen ohjeiden mukaisesti. Ensisoitot perheille aloitettiin myös, jolloin annettiin ohjausta halkion liittyviin kysymyksiin. Vuonna 1995 ensikäynnit siirrettiin vuodeosastolle, näin osastolla vahvan halkiolapsen hoidon osaamisen avulla hoitajat pystyivät antamaan ohjausta mm. syöttämisongelmiin ym. hoitoon liittyviin asioihin. Sairaanhoitaja tapasi perheet antaen heille tietoa ja tukea. Vanhemmille annettu ensikansio eli halkiotyypin mukaan koottu tietopaketti syntyi myös havahtumisena, että ensitietoa annetaan yksilöllisesti monella tavalla.

Suhupon ry (Suomen Huuli-suulakihalkiopotilaat ry) perustettiin v. 1993 ammattilaisten ja vanhempien kanssa. Me ammattilaiset vetäydyimme pois ja vanhemmat ottivat yhdistyksen haltuunsa tehden hyvää työtä halkiohoidon parissa vuosikymmenten ajan. Monenmoinen toiminta on jatkunut yhteistyössä Husuken kanssa mm. sopeutumisvalmennuskurssit, tukiverkostot, yhteiset koulutuspäivät. Suhupon monissa tilaisuuksissa olen ollut luennoimassa ja kirjoittanut artikkeleita Suhupon lehteen sekä tehnyt tiivistä yhteistyötä.

Halkiosta ääneen puhuminen on vähentänyt kielteisiä asenteita. Toivottavasti ollaan kaukana ajasta, jolloin 50-luvulla syntynyt nainen kertoo, kuinka hänen eläessään halkio on ollut vaiettu ja hävetty asia. Hoitotyön tutkielmani ”Matkalla kärsimyksestä sovintoon” tein vanhempien kokemuksista halkiolapsen syntymän jälkeen. Se syvensi omaa tietoutta perheen suhtautumisesta ja sopeutumisesta hoidon eri vaiheissa. Yksi viesti sovinnon tiestä on, kun ihminen alkaa nähdä myös hyviä asioita tapahtuneessa. Halkion arvottaminen on myös perheen oma asia, ei kenenkään muun. Arvokasta on ollut matkan varrella kuulla vanhempien tarinoita ja nyt onkin työn alla sh Johanna Kenttälän kanssa vanhempien tarinoiden kokoaminen kirjan kansiin ja jaettavaksi muille vanhemmille ja ammattilaisille. Tavoitteena on tallentaa hiljainen tieto muistiin.

Urani aikana omat tukipilarini ovat olleet kantavia, joskus myrskyisälläkin merellä. Päättäjiltä toivon viisautta päätettäessä hoitolinjoista. Laadukkaalla hoidolla on suuri merkitys pienen ihmisen elämässä. Hoitamisen ytimessä on aina potilas/perhe. Hoivaaminen, caring kuvaa sitä hyvin, kuulemista ja välittämistä.

Uudenmaana Sairaanhoitajat ry muisti Ullaa hänen uraauurtavasta työstään Kyllikki Pohjala palkinnolla keväällä 2017.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *