Potilaiden erilaiset maailmankuvat hoitotyössä

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin Syöpäkeskuksen osastonhoitaja Maria Vajavaara

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin Syöpäkeskuksen osastonhoitaja Maria Vajavaara

Kuoleman kohtaamiseksi ei ole olemassa ammattimaista ”tarkistuslistaa”. Vaikka hoitaja olisi kokenut, ei kuolemasta puhuminen ole koskaan helppoa. Siihen ei kehity samanlaista rutiinia kuin moniin muihin terveydenhuollon hoitotilanteisiin.

­­– Jokainen potilas on erilainen omine oireineen, uskomuksineen ja luonteineen, jokaisella on oma tapansa keskustella, sanoo Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin Syöpäkeskuksen osastonhoitaja Maria Vajavaara.

Vaikka syöpähoidot ovat harppauksin kehittyneet ja monesta syövästä tänään paranee, käy potilaan mielessä syöpädiagnoosin saadessaan elämän loppuminen. Potilaan mielessä voi pyöriä vihaisia ja katkeria ajatuksia: Miksi juuri minä? Mitä tämä kaikki merkitsee? Miten kuolen?

Sairaanhoitaja kohtaa hämmentyneen potilaan, jonka mielessä vilisee lukuisia kysymyksiä.

­­–  Parantumattomasti sairaille puhutaan kuolemasta viemättä heiltä kuitenkaan toivoa. Toisaalta pitää kertoa rehellisesti sairaudesta, eikä saa ylläpitää turhaa toivoa paranemisesta, Vajavaara kertoo.

Elämän merkitys on universaali

Monikulttuurisuuden ja erilaisten uskontojen lisääntyminen näkyy vahvasti terveydenhuollon arjessa. Suomessa on rekisteröityjä uskontokuntia jo yli sata ja erilaisia hengellisiä yhteisöjä yli tuhat. Evankelilais-luterilaiseen kirkkoon kuului vuoden 2013 lopussa 75,2 prosenttia suomalaisista. Kristinuskon Jumalaan uskoo kuitenkin vain noin neljännes suomalaisista Haastettu kirkko -tutkimuksen mukaan (2011).

Erilaisten maailmankuvien ja uskontojen huomioiminen on suuri haaste hoitotyölle. Toisaalta uskonnollisille traditioille pitäisi olla sairaalassa tilaa, mutta toisaalta tulee huomioida ne, joiden elämään uskonto ei kuulu. Erilaisista uskonnollista näkökulmista kuolema näyttäytyy hyvin erilaisena: toiset uskovat elämän jatkuvan, toisille se on päätepiste, johon kaikki loppuu.

Hoitajat käyvät pitkäaikaisten potilaidensa kanssa lukuisia keskusteluja siitä, mitä tapahtuu, kun sairaus etenee ja potilas kuolee

­­–  Mitä tutummaksi potilas tulee, sitä helpompaa on ottaa erilaisia asioita puheeksi. Silloin on myös helpompi ymmärtää potilaan maailmankuvaa ja ajatuksia kuolemasta, Vajavaara sanoo.

­­–  Uskontokunnasta riippumatta moni kokee lohtua sen havaitsemisesta, että oma elämä ei ole ollut turhaa, vaan omalla elämällä on ollut merkitystä huolimatta siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Toisinaan keskustellaan myös erilaisista uskonnollisista tavoista ja miten niitä voi sairaalassa toteuttaa.

­­– Esimerkiksi islaminuskoisten ja juutalaisten vahvat hengelliset traditiot voivat helpottaa potilasta ja omaisia surutyössä. Sairaalan tilat eivät aina muotoudu eri uskontokuntien surutyöhön. Uusiin sairaalarakennuksiin on haluttu sijoittaa hiljaisia tiloja, joissa voi hyvästellä läheisensä kunnioittavasti, Vajavaara jatkaa.

Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja

Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja

Ateistit ja ei-uskovat eivät yleensä halua loppumetreilläkään puhua kuolemasta uskonnollisin termein. Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan 34 prosenttia suomalaisista ei usko, että kuoleman jälkeen on elämää (Gallup Ecclesiastica, 2011). Siksi surutyötä ei voi professori Esko Valtaojan mielestä tehdä pelkästään kristinuskon näkökulmista ja kristinuskon sanoituksella.

­­–  Jos potilas ei usko kristinuskon Jumalaan, voi Jumalan armosta ja toivosta puhuminen ärsyttää, professori Esko Valtaoja huomauttaa.

Kaikki eivät hyväksy sairauttaan

Kaikki eivät halua puhua sairaudestaan eikä kuolemasta lainkaan. Osa potilaista voi sulkea asian kokonaan pois mielestään. Maria Vajavaara korostaa hoitajien herkkyyttä ja vuorovaikutustaitoja. Kokeneet hoitajat tulkitsevat hyvin potilaita ja heidän pieniäkin vihjeitään.

­­–  Hoitajien pitää hyväksyä se, että kaikki eivät halua puhua asiasta. Toisinaan täytyy tarkasti miettiä, mitä voi sanoa, ettei lipsauta vahingossa jotakin kuolemaan liittyvää, mitä potilas ei itse ole nostanut esille. Me puhumme potilaan kanssa siitä, mistä hän itse haluaa puhua. Voimme puhua aivan muista asioista kuin sairaudesta ja kuolemasta.

­­–  Jos potilas ei halua puhua kuolemasta tai ei päästä kuolemaansa tietoisuuteensa, emme pysty auttamaan häntä ahdistuksessaan. Silloin minun käy sääliksi potilaan puolesta. Toisinaan on myös niin, että potilaan läheiset eivät tahdo hyväksyä ajatusta kuolemasta.

Paljon on merkitystä myös sillä, minkälainen tunnelma on osastolla. Henkilökunta voi rauhoittaa potilasta jo pelkällä läsnäololla, kosketuksella ja rauhallisuudella.

Onko vielä jotakin kokeilematta?

Hoitomuotojen kehittyessä potilaat pysyvät pitkään hyväkuntoisina ja loppuvaihe voi olla hyvin lyhyt. Vähemmistö kokee loppuvaiheessa suuria tuskia, pelkotiloja tai ahdistusta. Potilaat tietävät, että lääketiede jatkuvasti kehittyy ja uusia hoitomuotoja löydetään koko ajan.

­­–  Kun potilaalle kerrotaan, että kaikki voitava on tehty, eikä mahdollisuuksia parantua enää ole, voi joillekin iskeä viimeinen paniikki. Potilas etsii esimerkiksi vaihtoehtoisia hoitomuotoja netistä ja pyytää henkilökuntaa tekemään vielä jotakin: Jos vielä löytyisi uusi parannuskeino, Maria Vajavaara sanoo.

­­–  Suomessa julkinen terveydenhuolto tukee vain niitä hoitoja, joiden perusteeksi on riittävää tutkimusnäyttöä. Tilanne on vaikea, kun perustelemme potilaalle, miksi tiettyjä hoitoja ei voida nyt tehdä, hän jatkaa.

Kuolema voi olla myös lempeää luopumista: Ilmeisesti on niin, että mitä parempi elämä, sitä helpompi kuolema.

Osastonhoitaja Maria Vajavaara keskustelee Palliatiivisen hoitotyön seminaarissa 25.3. Tampereella avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojan, piispa Juha Pihkalan ja Tiina Surakan kanssa aiheesta: Mitä kuoleman jälkeen ­– miten lohdutat kuolevaa?

Piispa Juha Pihkala ja avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja ovat kirjoittaneet yhdessä kirjoja, jotka avaavat käsityksiä erilaisiin maailmankatsomuksiin ja niiden historiaan. ”Tiedän uskovani – Uskon tietäväni” perustuu heidän kirjeenvaihtoonsa.

Teksti: Minna Pauliina Kataja

Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksen toiminnanjohtaja Tiina Surakka

Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksen toiminnanjohtaja Tiina Surakka 

Piispa Juha Pihkala

Piispa Juha Pihkala