Rajoituksia on yhä liikaa

Eettiset periaatteet kuten yksilöllisyys ja itsemääräämisoikeus toteutuvat hyvin vaihtelevasti vanhustenhoidossa, selviää Hoitotyön tutkimussäätiön tuoreesta selvityksestä. Eettisesti hankalat tilanteet koskevat usein erilaisten rajoitusten käyttöä.

Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä on valmistellut lakia itsemääräämisoikeudesta vuodesta 2010 mutta hallituksen esitys raukesi keväällä. Lain tavoitteena on ollut vähentää rajoituksia ja tukea potilaan itsemääräämisoikeutta sosiaali- ja terveydenhuollossa. Lain valmistelu jatkuu seuraavalla vaalikaudella.

”Erilaisten rajoitustoimenpiteiden käyttö vanhustenhuollossa vaihtelee. On myös kirjavia käytäntöjä, kuka ja millä perusteilla muistisairaan osalta rajoituspäätöksiä tekee. Tätä olisi tarpeen vahvistaa myös lainsäädännössä”, sanoo projektijohtaja Henna Nikumaa Suomen muistiasiantuntijat ry:stä.

STM:n työryhmän raportin mukaan vapaudenriiston hyväksyttäviä perusteita ei ole lueteltu perustuslaissa. Vapaudenriistolla tarkoitetaan järjestelyjä, joilla henkilöä kielletään ja estetään poistumasta hänelle määrätystä rajatusta olinpaikasta. Vapaudenriistoon oikeuttavia perusteita ovat esimerkiksi mielenterveyslain tahdosta riippumaton hoito ja tartuntatautilain mukainen eristäminen.

Miten vahvistetaan itsemääräämisoikeutta?

Hoitotyön tutkimussäätiön selvityksen mukaan itsemääräämisoikeus tarkoittaa ikääntyneen valinnanmahdollisuuksien ja toiveiden huomioimista eli vapauden lisäämistä.

Henna Nikumaa haluaakin rohkeaa muutosta asenteisiin ja hoitokulttuuriin. Vaikka Suomesta löytyy paljon hyviä palveluja ikääntyneille, vaivaa vanhustenhoitoa yhä valtasuhteiden kulttuuri, jossa vanhus nähdään alamaisena.

”Palveluasumisen eri muodot ovat muistisairaiden koteja, joissa he haluavat jatkaa asumistaan ja omannäköistään elämää samalla tavalla kuin ovat ennenkin tehneet. Tämän asian syvällinen ymmärtäminen ratkaisisi monta pulmaa ja vähentäisi rajoitusten tarvetta”, Nikumaa jatkaa.

Omat aikataulut ja eroon haalareista

Henna Nikumaa on aikoinaan työssään joutunut pukemaan vanhukselle monta kertaa ylle hygieniahaalarin eli ”pupupuvun”, jonka käyttö suunnitellussa laissa kiellettäisiin. Kokovartalohaalarissa on selässä vetoketju ja sitä käytetään silloin, kun muistisairas saattaa repiä oman vaippansa.

”Usein näihin tilanteisiin löytyy joku muu keino. Kun vanhuksella on tarkoituksenmukaista ja mielekästä tekemistä päivisin, viihtyisä ympäristö ja mahdollisuus esimerkiksi seksuaalisuuteen, muistisairas voi paremmin eikä välttämättä tarvitse esimerkiksi haalareita”, Nikumaa sanoo.

Nikumaan mielestä palveluyksikön aikataulut pitäisi tehdä vanhusten ehdoilla.
”Jos vanhus on aina saunonut lauantai-iltana, hän haluaa varmasti tehdä niin jatkossakin.”

Turhat lukot auki

Muistisairaiden hoitoyksiköiden ovet pääsääntöisesti lukitaan Suomessa. Rauenneeseen lakiesitykseen sisältyi, että ovet lukittaisiin vain siinä tapauksessa, jos liikkumisen estäminen on tarpeellista.

”Lähtökohtana tulisi olla, että ovien lukitsemisen tarve pitäisi arvioida asukkaiden itsemääräämiskyvyn perusteella eikä automaattisesti olettaen että lukkoja tarvitaan. Sitä ei tietenkään haluta, että omaa etuaan ymmärtämätön vanhus voisi vapaasti lähteä ulos ja paleltua pakkaseen, vaan poistumisen estäminen tulisi arvioida yksilöllisesti”, Nikumaa toteaa.

Monissa palvelukodeissa lukitaan vaate- ja tavarakaapit siksi, että asukkaat eivät siirtelisi vaatteita ja tavaroita paikasta toiseen. Nikumaan mielestä kaappien lukitseminen on usein hoitajista lähtevä tarve.

”Tämä voi kuvastaa sitä, että asukkailla ei ole tarpeeksi mielekästä tekemistä. Negatiivinen asenne voi vaikuttaa kauttaaltaan siihen, miten muistisairas kokee arkensa, viestii ja toimii”, Nikumaa jatkaa.

Omia persoonallisia tapoja

Palvelukotien toimintaa ohjaavat laatusuositukset ja ns. vanhuspalvelulaki. Henna Nikumaan mukaan laatusuositukset ovat tärkeitä yleisiä periaatteita, joita monet parhaat palvelukodit noudattavat. Vaikka hyviä hoitopaikkoja on paljon, löytyy yhä niitä, joissa kontrolli on suurta.

Laadukkaissa vanhuskodeissa hoitajat tutustuvat asiakkaaseensa ja hänen elämänhistoriaansa, toiveisiinsa ja tapoihinsa.

”Joku haluaa lakata kyntensä, toinen lukea sarjakuvia, kolmas katsella puistonäkymää…omat tavat ja kodinomaisuus ovat muistisairaille tärkeitä. Mutta kodinomaisuus voi joillekin tarkoittaa vaikka betonilähiötä, jos on sellaisessa asunut aiemmin ja siitä pitää.”

Hoitotyön tutkimussäätiön raportin mukaan hoitajat itse toivovat, että gerontologisen hoitotyön arvostusta nostettaisiin ja alalle tulevat olisivat todella kiinnostuneita vanhustenhoidosta. Ikääntyneiden hoitotyö ei kaikilta osin ole näyttöön perustuvaa, raportissa todetaan. Nikumaa toivoo, että hoitajilla olisi erityisosaamista hoitaa ja kohdata muistisairaita sekä syvällistä tietoa siitä, minkälaisista sairauksista on kyse.

”Toki joissakin yksiköissä on resurssipula, mutta olen monta kertaa nähnyt, että muutoksia syntyy myös pienillä asioilla: kun hoitaja tutustuu asiakkaaseensa, tukee hänen omannäköisensä elämän jatkumista ja ymmärtää hänen sairautensa haasteita, vanhus voi paljon paremmin”, Nikumaa kiteyttää.

Henna Nikumaa Suomen muistiasiantuntijat ry:stä puhuu itsemääräämisoikeudesta gerontologisen hoitotyön koulutuspäivillä 21.–22.4. Tampereella.

Lähteet

Teksti: Minna Pauliina Kataja