Kolumni: Marras

Anu Lehtola-Donner. Kuva: Leena Koskela

Äitini on saattohoitovaiheessa, ja vaikken aina pääse paikalle, saatan häntä ajatuksissani. Se nostaa merkityksellisiä asioita pintaan ja ottaa aikaa. Vaikeinta on tietää, milloin on se hetki, kun jätän kaiken muun, työn ja arjen, ja vain asetun olemaan hänen rinnallaan lähtöruudussa. Äiti kieltäytyy syömästä, eikä hänen puhettaan juurikaan ymmärrä. On kuin hän olisi päättänyt, että tämä on nyt nähty.

Elän vahvasti kuolemaa. Se on arkinen osa kaikkea, ja miten koskettavaa se onkaan. Luulin olevani valmiimpi, koska minähän en usko kuolemaan, olkoonkin defenssi tai pelkuruutta. Uskon vain siirtymään eri olomuotoon, henkiseen todellisuuteen, josta emme mitään tiedä. Siirtymään, jossa on mielekkyyttä, joka on prosessi siinä kuin elämäkin. Äidin sängyn vierellä siihen on helppo uskoa.

Äiti käy läpi elämäänsä. Olevinaan kuulen kun hän puhuu siitä itselleen. Välillä hän havahtuu siihen, että olen siinä. Ottaa tukevamman otteen kädestäni, puristaa, katsahtaa. Vaikuttaa siltä kuin kuoleman kokemuksen intiimi yksityisyys hetkeksi katkeaisi, kehityskulku pysähtyisi. Eikä tunnu oikealta olla siinä keskeyttämässä hänen prosessiaan. Silloin taas kun pelot ja levottomuus tulevat, tunnen olevani oikeassa paikassa ja lohduksi.

Mielessäni vilisevät äidin valinnat ja kaikki ne vaihtoehtoiset elämät, jotka häneltä jäivät elämättä. Ääneen juttelen hänen kehitystarinastaan, aikaansaannoksistaan ja kaikesta hyvästä elämässämme. Kovin yhteistä elämää meille ei koskaan tullut. Nämä viimeiset alzheimerin täyteiset vuodet olivat vahvimmin meidän. Sairaus lähensi. Se riisui kaiken turhan väliltämme. Oliko sairaus äidin valinta – joinain hetkinä ajattelen, että oli. Esimerkiksi silloin, kun hän kuvasi sairastumistaan: ”Silloin vain päästin irti peloista ja epävarmuuksista. Hallelujaa! Se oli kuin olisin housuuni paskannut.” Silloin nauroimme; päästimme irti isot hörönaurut ja olimme hetken yhtä, minä ja minun korrekti äitini. Ja kuten marras saattelee lepoon, saattelen minäkin kiitollisuudella synnyttäjääni tuonilmaisiin ja ajattelen, etteivät äidit lopullisesti häviä kuolemassaankaan.

Anu Lehtola-Donner, taideterapeutti, toiminnallinen työnohjaaja

Juttu on julkaistu Sairaanhoitaja-lehdessä 8/2017.
Tällä palstalla vuorottelevat Taina Latvala, Lotta Tuohino ja Anu Lehtola-Donner
.