Julkaistu 29.9.2026
Hoitotyön perusrakenteet eivät voi jäädä sattuman varaan
Hoitotyön ammattialan perusrakenteiden puute näkyy ja hiertää —vuosikymmenestä toiseen— niin sairaanhoitajan, esihenkilön kuin hoitotyön johtajan työarkea sekä työssä, uralla ja alalla kehittymistä ja pysymistä. Se vaikuttaa myös hoitotyön johtamiseen, kehittämiseen ja tutkimukseen sekä koko sote-alan palveluihin ja niiden vaikuttavuuteen, poikkeustilanteisiin varautumiseen ja yhteiskunnan huoltovarmuuteen. On perin kummallista, että sote-alan suurimman ammattialan asema on edelleen tuuliajolla.
Sairaanhoitajien hartain toive tulee esiin kaikissa Suomen Sairaanhoitajien kyselyissä: saada sairaanhoitajan asema ja arvostus kuntoon. Sairaanhoitajan työn asema ja arvostus rakentuvat sille, että hoitotyön ammattiala ja sen asiantuntijoiden osaaminen tunnustetaan ja tunnistetaan strategista johtamista ja osaamisen jatkuvaa kehittämistä ja ennakointia tarvitsevaksi ammattialaksi – ei vain yhdeksi sosiaali- ja terveydenhuollon toiminta-alueeksi, jota koskevat päätökset voi tehdä kuka vaan tai jättää vaikka tekemättä.
Sairaanhoitajien ja muiden hoitotyön ammattihenkilöiden vastuu palveluista kasvaa kasvamistaan. Sairaanhoitajat vastasivat Avohilmo-tilastojen mukaan vuonna 2025 esimerkiksi avoterveydenhuollossa 72 % etäkontakteista ja 47 % läsnäkontakteista, kun lääkärien vastaava luku on 12 % ja 19 %.
Kuka ei halua hoitotyön asiantuntemusta päätöksentekoon?
Hoitotyö henkilöstömäärältään suurimpana sote-ammattialana tarvitsee oman strategisen ja ammatillisen johtamisen niin kansallisella tasolla kuin hyvinvointialue- ja organisaatiotasolla, jotta monialainen johtaminen on mahdollista.
Käännänkin kysymyksen toisin: kenen etu on vastustaa tätä?
Suomen Sairaanhoitajat julkaisi juuri Hoitotyön pulssi -kyselyn yhteenvedon, jonka mukaan hoitotyön professiojohtajat eivät ole kaikilla hyvinvointialueilla mukana strategisessa päätöksenteossa eikä henkilöstö- ja valmiussuunnittelussa. Tämä merkitsee sitä, että hoitotyön johtajat, jos heitä on, eivät voi kaikkialla vastata henkilöstöstään, hoitotyön ja osaamisen johtamisesta ja ennakoinnista tai hoitotyön laadun ja vaikuttavuuden kehittämisestä.
Kyselyn yhteydessä tuli esiin tosiasia, että ilman toimivaltaa hoitotyön johtaminen voi muuttua näennäiseksi. Tämä on omiaan heikentämään sairaanhoitajien luottamusta päätöksiin ja päätöksentekijöihin, mutta myös hoitotyön johtajiin, joiden on vaikea perustella muiden tekemiä päätöksiä. Seuraukset näkyvät kaikilla tasoilla kuormittumisena sekä työhyvinvoinnin ja johtamisen haasteina.
Ilman strategista asemaa ja johtamista hoitotyö ajelehtii muiden ammattialojen päätösten tönittävinä. Jää sattuman varaan, osuvatko päätökset enemmän vai vähemmän edistämään vai estämään hoitotyön kehittämistä. Hoitotyön johtajien, esihenkilöiden ja sairaanhoitajien arjesta tulee helposti vain päivästä toiseen selviämistä ja tulipalojen sammuttelua.
Ja kun ei ole lakiperustaa, hoitotyön johtamista näyttää olevan helppo huuhtoa säästöjen pohjattomaan kaivoon – näkymättömiin.
Kuka ei halua sairaanhoitajalle urakehitystä?
Hoitotyö omana ammattialanaan tarvitsee ammattihenkilöilleen selkeän urapolun kliiniseen työhön palkkakehityksineen, kansallisesti suunniteltuine ja kustannettuine erikoistumis- ja jatkokoulutuksineen.
Tähän tarvitaan lainsäädäntöä, koska se ei näytä tapahtuvan hyvästä tahdosta. Eikö olisi kaikkien etu, että sairaanhoitajilla olisi uramahdollisuus kliinisessä työssä eikä pois siitä? Viisas työnantaja pitää kiinni osaavista ja kokeneista sairaanhoitajistaan. Uramahdollisuudet nimenomaan sitouttavat osaamista ja asiantuntijuutta potilaiden ja asiakkaiden palveluihin. Näin myös potilaat ja asiakkaat saisivat entistä asiantuntevampia ja kohdennetumpia palveluja tarpeisiinsa. Toisin kuin lääkäreiden ja sosiaalityöntekijöiden erikoistumiskoulutukset, sairaanhoitajat joutuvat kustantamaan erikoistumiskoulutuksensa itse, siis jos ylipäätään pystyvät maksamaan niitä. Kuka haluaa tätä epätasa-arvoa?
Sairaanhoitajan urapolulle tarvitaan selkeät tunnistettavat askeleet ja nimikkeet näkymättömän urakehityksen ja valtavan nimikeviidakon tilalle: sairaanhoitajan tulee saada työssään tarvitsemaansa erikoisosaaminen ja tunnistettava erikoissairaanhoitajan nimike sekä tarvittaessa edetä asiantuntijasairaanhoitajaksi.
Jos ei ole lakiperustaa, koulutuksista ja nimikkeistä näyttää olevan helppo säästää ja huuhtoa ne säästöjen pohjattomaan kaivoon.
Sairaanhoitajan ja hoitotyön asemaa ei voi jättää hyvän tahdon varaan?
Hoitotyön ammattilaisten tulee saada olla ylpeitä ammatistaan ja asiantuntijuudestaan, jota tulee kuulla ja hyödyntää palvelujen ja yhteiskunnan kehittämisessä.
Ihmetellessäsi hoitotyön veto- ja pitovoiman haasteita, kysy itseltäsi, miten ylpeä olisit ammatistasi, jossa olisit urasi huipulla valmistuessasi? Tämän päivän nuori sairaanhoitajaksi valmistunut tuskin tyytyy tähän, mikä näkyy jo alalle opiskelijaksi hakeutujienkin määrien laskussa. Suomen Sairaanhoitajien opiskelijakyselyssä 2023/2024 noin 54 % vastaajista ilmoitti haluavansa erikoistua ja 12 % kouluttautua jonkin erikoisalan asiantuntijatehtävään. Entä jos siihen ei ole tulevaisuudessa mahdollisuutta?
Sairaanhoitajan vastuiden ja osaamisvaatimusten kasvaessa erikoisosaamisen on kuitenkin pitkälti oletettu karttuvan ja siirtyvän ikään kuin itsestään — ilman yhtenäisiä ja näyttöön perustuvia koulutusrakenteita. Jos koulutusrakenteilla ei ole lakiperustaa, erikoisosaaminen voi jäädä hyvin kirjavaksi ja tehtävien pohjattomasta kaivosta on helppo jaella tehtäviä sairaanhoitajille ”ilman, että tehdään siitä numeroo”.
Jos säätämisen säästämisessä on jotain loogisuutta, niin eikö pitäisi säästää säätämisestä ja saman tein vapauttaa huomattavasti pienemmätkin ammattialat lain ikeestä ja luottaa, että asiat kyllä hoituvat? Se, että jokin ammattiala olisi toisia tärkeämpi on harhaa ja historiaa. Kaikkia tarvitaan aivan yhdenvertaisesti. Jos yhteiskunta tarvitsee hoitotyöltä enemmän vastuuta, osaamista ja vaikuttavuutta, sen täytyy rakentaa rakenteet, joilla tätä osaamista voidaan johtaa, kehittää, tunnistaa ja pitää yllä.
Hoitotyön asemaa ei voida jättää hyvän tahdon, organisaatioiden vaihtelevien käytäntöjen tai sattuman varaan, koska kyse on valtavasta ammattialasta, jonka osaaminen vaikuttaa suoraan potilaisiin ja asiakkaisiin, asiakas- ja potilasturvallisuuteen, palvelujen toimivuuteen ja vaikuttavuuteen sekä yhteiskunnan varautumiseen.
Liisa Karhe, erityisasiantuntija, Suomen Sairaanhoitajat
liisa.karhe@sairaanhoitajat.fi
