Heikki Ellilä on mielenterveysalan erikoissairaanhoitaja, lehtori ja yliopettaja Turusta. Hän on työskennellyt hoitajana, opetustehtävissä, projektitöissä ja tutkijana sekä Suomessa että ulkomailla. 43 työvuoden jälkeen Ellilä siirtyi eläkkeelle. Blogissaan hän katselee uraansa taaksepäin. Tässä blogissa muistellaan aikaa, jolloin Ellilä opiskeli erikoissairaanhoitajaksi.
Työskenneltyäni sekä psykiatrian avo- että osastohoidossa sairaanhoitajana, vakuutuin juuri mielenterveystyön olevan alani ja päädyin hakemaan Turkuun erikoistumiskoulutukseen tähtäimessäni erikoissairaanhoitajan tutkinto. Koko päivän kestäneissä pääsykokeisiin sisältyi ongelmanratkaisutehtäviä, psykologisia testejä ja haastatteluja. Psykologi kysyi minulta ”Ryyppääks paljo?” Vastasin rehellisesti, että yleensä kerran viikossa käyn juomassa kaljaa, joskus runsaastikin. Pääsin koulutukseen.
Lisäksi haisin kalalta
Ihan ensimmäisenä opiskelupäivänä piti käydä oppilaitoksen oman terveydenhoitajan tarkistuksessa ja jättää joitain terveydentilaan liittyviä papereita. Muistan hyvin, että sain hoitajalta moitteita epäsiisteydestäni: pitkä siivoton tukka, likaiset kädet ja vaatteet, lisäksi haisin kalalta. Joo kyllä varmaan, olin nimittäin tulossa viikonlopunvietosta mereltä kalastamasta ja varmaan olin jokseenkin ryytynyt maanantaiaamuna. Kyseenalaistin kevyesti hänen ulostuloaan, mutta hän oli vankasti sitä mieltä, että kyllä esh-opiskelijan tulee olla siisti. Tämä siis syksyllä 1982 ja Heikki 25 v.
Ryhmämme dynamiikka oli joskus ryhmädynamiittia
Opiskelu oli aika koulumaista, perustui luentoihin ja tentteihin, toki ryhmäkeskustelua ja ryhmätöitä oli runsaammin kuin peruskoulutuksessa. Osallistuin myös liikuntapainotteiseen ryhmäterapiaan, mikä oli uusi kokemus. Koulutusryhmämme sisäinen dynamiikka oli joskus lähes ryhmädynamiittia, kun muutamat omasta tietämyksestään varmat opiskelijat (itseni mukaan lukien) iskivät yhteen. Koulutuksen käytännönharjoittelujakson suoritin lastenpsykiatrian osastolla, sain hyvää ohjausta ja tein osastolla joitain sijaisuuksiakin. Vaikka kokemus lastenpsykiatrisesta hoitotyöstä oli positiivinen, en kyllä osannut arvata, että 30-vuoden kuluttu väitöskirjani käsittelisi juuri lastenpsykiatrisesta osastohoidosta.
Jonkinmoisena kevytpsykoterapeuttina itseäni pidin
Erikoistumiskoulutuksen painotus perustui psykoanalyyttiseen traditioon, keskeisenä oppikirjana psykoanalyytikko Veikko Tähkän ” Psykoterapia ”. Enpä tiedä paljonko lopulta sen sisällöstä ymmärsin, mutta jonkinmoisena kevytpsykoterapeuttina itseäni pidin. Psykoanalyyttisten tulkintojen käytännöllinen merkitys jäi kieltämättä hieman vieraaksi ja kysyinkin luennoivalta psykoanalyytikolta vähän provokatiivisestikin, että miten analyyttisen teorian mukaan pitäisi suhtautua potilaaseen, joka töhrii eristyshuoneen seiniä ulostellaan. Onko hän anaalivaiheessa?
Toinen keskeinen oppikirja oli kaksiosainen järkäle Psykiatria. Käyttämämme painos oli historiallinen, sillä kirjassa homoseksuaalisuus luokiteltiin vielä sairaudeksi. Luentoja pidettiin psykiatrista, perheterapiasta, lääkkeistä, psykologiasta ja sosiologiastakin. Koulutus sisälsi myös opintoja terveyshallinnon alalta. Opintokokonaisuuden suorittaminen antoi pätevyyden osastonhoitajan virkaan. Nykyisten pätevyysvaatimusten näkökulmasta katsottuna silloinen vaatimustaso tuntuu aika alimitoiteltua, mutta ei se menoa silloin haitannut – luotto omiin kykyihin oli vahva.
Sana hoitotiede taidettiin mainita
Hoitotieteellistä kirjallisuutta en muista käytetyn (sana hoitotiede taidettiin mainita). Tutkimustyön menetelmät olivat jotenkin esillä. Tutkimusnäyttöön perustuva hoitotyö oli täysin vieras käsite ja muutenkin aihealueen opetus ei tainnut upota kovinkaan hedelmälliseen maaperään, sillä opinnäytetyössäni viittasin sujuvasti sekä Turun Sanomiin että Karl Marxiin. Lähdekritiikissä lienee ollut toivomisen varaa. Opinnäytetyö on vieläkin hyllyssä ja sitä on hieman kiusallista lukea, mutta jostain piti aloittaa. Sain työstä kuitenkin kiitettävän arvosanan, mikä lienee todiste opinnäytetöiden yleisestä tasosta. Hengentuotteeni tein kirjaimellisesti leikkaa ja liimaa menetelmällä. Tekstinkäsittelyohjelmia ei ollut käytössä, niinpä kirjoitin kappaleet käsin ruutuvihkoon, leikkasin paperin suikaleiksi, järjestelin kappaleet ja lopulta liimasin ne a- nelosille. Ne kiikutin ystäväni Terhin puhtaaksikirjoitettavaksi. Hän oli käynyt konekirjoituskurssin, osasi kymmensormijärjestelmän ja hänellä oli sähkökirjoituskone. Kiitos Terhi!
Sain perehtyä kunnolla alaani
Monista puutteistaan huolimatta erikoissairaanhoitajakoulutus on ollut tärkeä ammatti-identiteettini vahvistumisen kannalta. Koulutus antoi mahdollisuuden perehtyä kunnolla omaan alaani. Rajoittuneisuudestaan huolimatta psykoanalyyttinen ajattelu herätti mielenkiintoni ihmismielen vivahteisiin, piti katsoa pintaa syvemmälle, miettiä ”syntyjä syviä” ja potilainen elämän historiaa eikä oman psyyken tarkastelustakaan ollut haittaa, päinvastoin.
Erikoistumiskoulutuksesta luopuminen oli virhe
Psykiatrinen hoitotyö oli ja on hyvin omintakeinen hoitotyö alue ja siellä työskentelevät tarvitsevat erikoisosaamista. Mielenterveystyö perustuu edelleen ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, erilaisiin psykososiaalisiin hoitoihin ja ihmisten tapaamiseen eri yhteyksissä. Varsinaisia hoitotoimenpiteitä lääkehoidon ja neuromodulaation lisäksi on tarjolla niukasti.
Sairaanhoitajien erikoistumiskoulutuksesta luopuminen 90-luvun puolivälissä oli mielestäni virhe ja siitä seuranneen osaamisvajeen paikkaaminen jäi pitkälti työnantajien harteille. Tervehdin suurella tyydytyksellä suunnitelmia palauttaa sairaanhoitajien erikoistumiskoulutus AMK:n koulutusvalikkoon. Koulutussisältöjä tulee kehittää, niiden tulisi perusta tutkimusnäyttöön, vastata ajan haasteisiin, hoitotyön vankkaa humanistista perustaa unohtamatta.
Seuraavan blogini työotsikkona on Pelkistettyä todellisuutta.
