Halusin kirjoittaa teille voimalauseita… | Sairaanhoitajat Siirry sisältöön
Liity jäseneksi

Halusin kirjoittaa teille voimalauseita…

Oulun alue siirtyi koronan leviämisvaiheeseen. Nuorin lapsi on viiden terveen päivän jälkeen sairastanut reilun viikon. Voin kertoa, että tunsin näytteenottajan tuskan, kun hän yritti lähestyä raivokkaasti vastaan laittavan lapseni nenää näytteenottoaikeissa. En tiedä olenko koronan leviämisestä lannistunut, surullinen, järkyttynyt vai jotain siltä väliltä. Mieheni on kertausharjoituksissa ja välitän hänelle tuoreet uutiset koronasta samalla, kun kerron, että kotona on edelleen kaikki hyvin. Olemme puhuneet viimeksi pari päivää sitten muutaman minuutin ja edessä on vielä neljä päivää kahdeksasta tätä reissuleskeyttä. Jotenkin koko tilanne on niin vieras, että en oikein tiedä, onko tämä edes todellista. Koronatilanne huononi yhdessä viikossa. Palaan taas ajatukseen sotatilasta. Koronasodasta.

Koulut pysyvät avoinna, mutta muut rajoitukset tulivat voimaan joulukuun alussa. Yläkoululaisemme menevät kouluun maskit mukana. Päiväkotiin lapsia vievät vanhemmat käyttävät maskeja viedessään lapset päivähoitoon ja hakiessaan heidät. Ruokakaupoissa maskit ovat edelleenkin uusi normaali. Olen ehkä maininnut sen useampaan kertaan blogeissani? Itseasiassa uusi normaali on jo niin kulunut lause, että sen kuittaukseen riittänee olkapäiden kohautus ja toiminnan jatkuminen. Ihmiset jonottavat käsien desinfiointipisteelle kaupassa. Kaupassa näen äidin, joka puhdistaa ostoskärryn ja asettaa vasta sitten sinne pienen lapsensa. Taaperolla on myös maski aseteltuna oikeaoppisesti peittämään pientä nenää ja suuta. Näky on hellä ja valokuvauksellinen. Samalla tuntuu järjenvastaiselta, että elämme joulukalenterien avaamisen aikaa.

Halusin kirjoittaa teille voimalauseita ja valaa uskoa siihen, että ajat muuttuvat. Ajattelin, että joulukuinen blogini olisi hetkiä tonttulakeissa, ehkä jopa pikkujoulut. Luonnostelin sellaista ihanaa kevyttä loppuvuoden tunnelmaa, jota voisi lukea hymyillen. Aamukahvin sijaan olisi töissä tarjolla glögiä. Lounaalla olisi riisipuuroa ja ehkä iltapäiväkahville olisi saatu konvehteja. Ajattelin tekstin olevan kepeää pohdintaa siitä, että vuosi vaihtuu kohta. Että osaakohan sitä kirjoittaa apteekin lääkekorttiin uutta vuosilukuaan sitten lomansa jälkeen. Halusin kirjoittaa kevyistä asioista, ja hoitajan kokemasta ilosta työssään. Naurunremakoista, jotka hillitään tirskunnan kautta hymyksi ennen kuin on uuden potilaan vuoro tulla leikkaussaliin. Muistattehan, niitä highfive-hetkiä ja riemua maskin takana, huolettomuutta. Haluaisin kirjoittaa siitä, kun työkaveria katsoessaan hänestä paistoi loman odotus eikä väsymys, uupumus, epävarmuus ja tilanteen hiljainen hyväksyntä. Halusin kirjoittaa siitä, kuinka joulun alla leivotaan saaristolaisleipää ja pipareita, ja vertaillaan töissä niiden reseptejä.

Väsymys ei näy potilaalle, sillä he kaikki saavat lämpimän hymyn, kohteliaat sanat ja taputuksen olkapäälle. Kolmannen potilaan kohdalla työkaverini tavaa lähes identtisen lauseen potilaalle siitä, kuinka leikkaussalissa toimitaan seuraavan minuutin aikana, jolloin siirrytään ovelta leikkaustasolle, ja jätetään takki naulaan. Tuon ulkoa opetellulta lauseelta kuulostavan rimpsun kuullessani pysähdyn ajattelemaan, että rutiinillakin on rajansa; kollegastani paistaa uupumus. Kun hän kääntää selkänsä potilaalle, silmät eivät loista, hartiat ovat lytyssä ja ilmeessä on jotain erilaista, mitä en tavoita. Se hetki, kun hän kääntyy potilasta kohti, tuntuu hidastetulta. Huomaan miten hän kasaa itsensä, nostaa kulmakarvansa hymyyn ja selvittää äänensä vastatakseen potilaan esittämään kysymykseen. Mietin, näkyykö minunkin kasvoiltani samalaisia hetkiä. Lukeeko joku minua tai tulkitaanko minua samalla tavalla? Paistaako minustakin läpi hymyttömät hetket ja vakavoituminen?

Koskaan urani aikana en ole nähnyt tällaista sairaanhoitajan vuotta. Tuntuu jotenkin todella epärealistiselta, että meidän piti olla keväällä Sairaanhoitajapäivillä, kokoontua yhteen ja juhlia WHO:n julistamaa sairaanhoitajien ja kätilöiden vuotta. Nostaa meille malja ja nauttia kollegoiden seurasta, kertoa kuulumisia, vaihtaa työpuku leninkiin, tennarit korkkareihin ja laittaa huulipunaa. Miespuoliset kollegat ajaisivat partansa, suoristaisivat kravatin. Kaikkia naurattaisi, kuinka erilaiselta kollega näyttääkään ihan oikeissa vaatteissa. Tämän kaiken sijaan pidimme hätäisesti kesälomapätkiä toukokuun alusta alkaen läpi kesän. Keräsimme voimia tulevaan ja siirsimme Sairaanhoitajapäivät ensivuoteen. Elimme epävarmuudessa, opettelimme uusia taitoja ja uusia osastoja, liikuimme sinne missä apua tarvittiin, päivitimme käytäntöjä ja toivoimme suojavarusteiden riittävän. Menimme oman osaamisemme äärirajoilla ja korkealle sen yli. Keräsimme itsemme, autoimme toisiamme ja suoristimme rivimme uudestaan ja uudestaan.

Surimme niitä toimenpiteitä ja hoitoja, joita ei voitu antaa koronan vuoksi. Pitkiä hoitojonoja ja epävarmuutta, jota potilaat kokivat toimenpiteiden peruuntuessa. Koronalle me kuitenkin näytimme henkistä keskisormea. Ja rs-virukselle, adenovirukselle, pneumokokille, influenssalle, syövälle, sydänkohtauksille, aivoverenvuodoille, laryngiitille, murtumille ja sappikiville. Kaikille niille sairauksille, jotka eivät hävinneet mihinkään, kun korona tuli.

Halusin kirjoittaa pelkkää hyvää ja valoisaa, ihania joulujuttuja ilman koronaa, mutta kaikki on jotenkin niin epävarmaa ja avointa. Hoitajat ovat jaksamisensa äärirajoilla. Moni kaipaisi jo aikaisemman korona-aallon tuomien muutosten jälkeistä tilanteiden ja ajatusten purkamista ja sitä, että joku ymmärtää mitä he ovat käyneet läpi. Sitä, että joku, ehkä juuri se universumin suurin kaveri myöntäisi, miten epäreilu tämä juhlavuosi on hoitajaa kohtaan ollut. Työterveys on ruuhkautunut. Mistä löytyisi hoitajien voimavarojen varmuusvarasto? Halusin ihan todella kirjoittaa pelkkää rakkautta ja seesteisyyttä, mutta ajatukset palaavat aina takaisin koronaan ja siihen totuuteen, että vuosi oli poikkeuksellisen raskas hoitoalalla. Huomaan ajattelevani samoin, kuin niin moni kollega. Mitä minä olisin, jos en olisikaan sairaanhoitaja?

En pystyisi katsomaan toista hoitajaa silmiin, jos hän pyytäisi vastaamaan rehellisesti, olenko harkinnut alanvaihtoa. Joutuisin ehkä painamaan pääni alas, väistämään katseen ja kuiskaamaan hiljaisesti, että hoitajuuteni on rikki, ajettu loppuun ja ahdistettu nurkkaan häpeämään näitä ajatuksia. Unelmani omasta kodista ja lapsikatraasta toteutui, mutta toiveet sankarinviittaisesta ammatistani ja sen tuomasta pysyvyydestä ja taloudellisesta turvasta eivät. Että juuri minun kohdallani tosi moni kortti ei ollutkaan urallani ässä, eikä edes kymppi, vaan ristikakkonen. Odotuksista huolimatta vuosi ei ollut lainkaan lempeä, vaan näytti raadollisimmat puolensa.  Samaan hengenvetoon kertoisin, kuinka kamalalta tämä ajatustyö tuntuu. Toivon, etten joudu tuon kysymyksen äärelle, koska kellun epävarmuudessa, teen unelmakarttaa, pidän kiitollisuuspäiväkirjaa ja annan vastausten tulla.

Vastauksia odottaessani nostan katseeni yhä uudestaan ja ajattelen, että sairaanhoitajuus on yksi maailman hienoimmista ammateista. En aio katua päivääkään sitä tilannetta, jossa minä, alle parikymppinen Terhi istuin ambulanssissa autokolarin jälkeen ja päätin, että minusta tulee sairaanhoitaja. Olen kiitollinen ja ylpeä siitä, mitä sairaanhoitajuus on minulle antanut; sain olla osa sairaanhoitajien juhlavuotta ja koronasotaa. Olen saanut kuulua erilaisiin työyhteisöihin ja hoitaa niin monia pikkuriikkisiä ja isoja potilaita. Olen kiitollinen tästä kummallisesta vuodesta ja haluan kiittää siitä ihan jokaista hoitajaa, ihan jokaisessa työpisteessä, unohtamatta kaikkia muita ammattiryhmiä, haluan kiittää heitäkin.

Ja hei, kuunnellaan joululauluja, leivotaan saaristolaisleipää ja pipareita. Juodaan glögiä, odotetaan joulua ja vaalitaan tämän vuoden ja uramme parhaita hetkiä. Koska pian on taas tammikuu ja ihan uusi vuosi. Silloin käännetään uusi lehti ja juhlitaan sairaanhoitajia tämänkin vuoden edestä.