Siirry sisältöön
Liity jäseneksi

Lähdössä Norjaan

Sairaanhoitaja Mia Apajalahti lähtee alkuvuodesta Norjaan töihin. Hän kirjoittaa kokemuksistaan blogia. Tässä ensimmäinen.

Viisi vuotta sitten, vähän valmistumiseni jälkeen, otin puhelun Norjaan. Nopeasti netistä opiskeltua norjan kieltä sekoitin ruotsin kanssa kysyessäni työskentelymahdollisuuksista maassa.  Lausuin a:t e:nä ja pidin suuta mahdollisimman leveällä. Minulle kerrottiin, että työskentelyyn teho-osastolla edellytettiin vähintään kahden vuoden työkokemusta teho-osastolta. Silloin kokemusta ei vielä ollut tarpeeksi, joten ajatus jäi mieleeni muhimaan. Aikanaan se kuitenkin unohtui. 

Vuosien varrella olin enemmän tai vähemmän tietoisesti valmistautunut lähtöä varten. Tänä syksynä päätös Norjaan lähdöstä syntyi, kun istuimme ystäväni kanssa iltaa upeiden maisemien äärellä. Usein suljemme mahdollisuuksia itseltämme, koska emme näe tietä niiden toteutumiseen. Näin oli omalla kohdallani käynyt. 

Kun otin uudelleen yhteyttä Norjan suuntaan, vastaanotto oli heti todella hyvä. Tunsin välittömästi oloni tervetulleeksi, ammattitaitoni kaivatuksi ja halutuksi. Palapelin palaset paikoilleen ja menoksi! Turha kainostella, kyllä palkkatasollakin oli merkityksensä. 

Tämänhetkisen pakkausrumban keskellä olo on toisaalta epäuskoinen ja toisaalta innostunut uudesta kappaleesta elämässä. On haikeata jättää moniammatillinen työyhteisö, joka on tiivis ja, jossa huumori ja tiimityö kukkii. Toki mielessä on käynyt myös sana rintamakarkuri. 

Mieleeni tulee eräällä Berliinin reissulla kuulemani tarina, jossa eräs länsiberliiniläinen upseeri lähti kylmän sodan aikaan käymään työn puitteissa Itä-Berliinissä. Takaisin Länsi-Berliiniin päästyään ja upseerin pysäytettyä autonsa takaluukusta hypähtikin tuntematon mies, joka lähti välittömästi juoksemaan jatkaen matkaansa Länsi-Berliinin uumeniin. Tämä upseeri ei ikinä lukinnut autoaan, ja se oli tämän itäberliiniläisen onni. Jos sairaanhoitajan työ ja elämä yleensäkin on jotakin opettanut, on se terveyden ja hyvinvoinnin lisäksi oppi elämän arvokkuudesta ja ainutkertaisuudesta. 

Norja-reissun tavoitteena on kehittyä ammatillisesti ja kokea, minkälaista on työskennellä sairaanhoitajana toisessa maassa. Tavoitteena on myös tutustua toisen maan hoitokulttuuriin sekä siihen, miten työntekijät, organisaatiot ja valtio suhtautuvat hoitotyöhön. Odotan siis oppivani paljon asioita, joita voin hyödyntää tulevaisuudessa.  

Samalla mieleeni hiipii realismi: uusi työympäristö, vieraat osastot, osastojen käytännöt ja hoitotavat, kaikki lääkkeiden vieraista kauppanimistä (tiedossa vaikuttavien aineiden entistää tarkempaa syynäämistä), tavaroiden etsimisestä osastolla ja uuden potilasjärjestelmän opetteluun. Monet voivat varmasti samaistua tunnelmiin. Näiden lisäksi uusi asuinympäristö ja vieras kieli vievät varmasti alkuun veronsa. Standardi hoitaa potilaita hyvin ja potilasturvallisuutta noudattaen asettaa omat rimansa ja haasteensa. Tässä tilanteessa luotto omaan ammattitaitoon, oman osaamisen rajojen tunnistaminen ja hyvä esivalmistautuminen tuovat helpotusta. Esivalmisteluihini on kuulunut kielen opiskelua, norjankieliseen hoito- ja lääketieteensanastoon tutustumista sekä tiettyjen erikoisalojen teorian kertaamista. 

Kyseessä on toinen Pohjoismaa, joten odotukseni ovat suhteellisen korkealla hoidon laadun ja hoitohenkilökunnan ammattitaidon suhteen. Oletukseni on, että potilaiden sairauksien tai vammojen hoito ei hirveästi eroa Suomen käytänteistä. Saa nähdä, voi olla, että Pisan tornini kaatuu – tai suoristuu. Ajattelen norjalaisia positiivisina, urheilullisina ja iloisina ihmisinä. Norjasta tulee vahvasti mieleeni myös punainen väri. Eräällä palstalla neuvottiin Norjaan muuttavia: mikäli bussissa on vapaata tilaa, ei kannata mennä kenenkään viereen istumaan. No, sehän sopii näin suomalaisittain! 

sulje
Lisää tapahtumasta