Heikki Ellilä on mielenterveysalan erikoissairaanhoitaja, lehtori ja yliopettaja Turusta. Hän on työskennellyt hoitajana, opetustehtävissä, projektitöissä ja tutkijana sekä Suomessa että ulkomailla. 43 työvuoden jälkeen Ellilä siirtyi eläkkeelle. Blogissaan hän katselee uraansa taaksepäin. Tässä blogissa Ellilä kertoo kesätyöstään turkulaisella psykiatrian osastolla kesällä 2025.
Rakkaudesta lajiin?
Lähes täsmälleen 45 vuotta sitten tutustuin ensi kertaa psykiatrisen hoitotyön todellisuuteen opiskelijan roolissa Turun kaupungin psykiatrian klinikan akuutilla vastaanotto-osastolla 81. Psykiatrisen sairaanhoitajan työtä Turun kaupungin palveluksessa tein viimeksi 90-luvun puolessa välissä. Sitten opiskelin maisteriksi ja tohtoriksi, opetin AMK:ssa, toimin projekteissa ja tutkijana niin koti- kuin ulkomailla. Menneenä kesänä palasi sairaanhoitaja Heikki 68 vuotta kliiniseen työhön eli ”kesäpojaksi”. Työnantaja oli nyt Varha -Turussa oltiin edelleen.
Miksi ihmeessä palasin osastotyöhön psykiatriselle osastolle – rakkaudesta lajiinko? kysyi Facebook kaveri. Kyllä pääasiassa rakkaudesta lajiin, toki kolmen tonnin korvaus menetetyistä toimettomista eläkepäivistä lämmitti. Kyse oli myös itsensä haastamisesta, olen luonteeltani aika utelias ja aikaisemminkin tykännyt hypätä ns. syvään päätyyn. Palasin lähtöruutuun. Myönnän, kyllä vähän jännitti.
Osastohoidossa sairausoireet lievenevät
Osastohoidon aikana potilaille pyrittiin takaamaan turvallinen psyykkinen ja fyysinen ympäristö, lääkehoito, uni, ravinto ja hygienia sekä henkilökunnan hoidollinen vuorovaikutus sekä esimerkiksi liikunta- ja muut terapiaryhmät. Käytössä oli omahoitajajärjestelmä. Potilaiden, omaisten ja eri viranomaisten kanssa pidettiin säännöllisesti neuvotteluja. Huomasin, että osastolla monet sairausoireet, kuten harha-aistimukset, mania, ahdistus ja levottomuus lievenivät nopeastikin, kun taas tietyt oireet kuten väsymys, apatia ja passiivisuus saattoivat lisääntyäkin.
Osaston kaikki petipaikat olivat pääsääntöisesti koko ajan käytössä, joskus potilaita oli sijoitettuna ns. käytäväpaikoillekin. Hoitohenkilökunnan määrää pidin sinänsä riittävänä. Sijaisten hankinta äkillisissä sairaustapauksissa saattoi tuottaa ongelmia.
Sairastuminen aiheuttaa häpeää ja syrjäyttää – edelleen
Potilaiden kokonaisterveyttä heikensivät usein huonolaatuinen ravitsemus, vähäinen liikunta ja unirytmin puute sekä metabolinen oireyhtymä, mikä altistaa monille somaattisille sairauksille. Nämä ”ulkopsykiatriset tekijät” saattoivat vaikeuttaa potilaiden elämää huomattavasti psykiatrisia sairausoireita enemmän. Moni sairasti myös neurokirjon sairauksia.
Lisäksi psyykelääkkeet aiheuttivat monille haittavaikutuksia, mitkä puolestaan saattoivat johtaa lääkevastaisuuteen. Syrjäytyminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Arkielämän hallintaa vaikeuttivat itse sairausoireiden lisäksi, väsymys, yksinäisyys, päihteiden käyttö, asunnottomuus, jopa suoranainen köyhyys. Psyykkiseen sairastumiseen liittyvä häpeäleima eli stigma kuormitti raskaasti monen potilaan elämää, karsien sosiaalisia suhteita ja näivettäen itsetuntoa. Vuokra-asuntojen ja hoitokotipaikkojen puute pitkittivät hoitojaksoja, sairaalan toimiessa jonkinlaisena tilapäismajoituksena.
LOVE it!
Lääkehoidon merkitys korostui hoitotyössä, sen erityisasemaa alleviivasi lääkehoidon osaamiskokeen eli Love-tentin suorittamisvelvollisuus. Tämähän on nykypäivänä rutiinia, 25-vuotta sitten lääkehoidon osaamista pidettiin itsestään selvänä, luku- ja laskutaitoisen työnä. Tänä päivänä lääkeluvaton tuskin saa koskea lääketarjottimeen.
Lääketurvallisuuden parantamista toki tulee tervehtiä myönteisesti. Sinänsä psyykelääkevalikoimassa on 35 vuoden aikana tapahtunut yllättävän vähän muutoksia, uusia psykoosi- ja masennuslääkkeitä oli toki tullut markkinoille, tuotemerkit olivat vaihtuneet, mutta monet vanhat lääkkeet löytyivät edelleen lääkelistalta. Psyykelääkkeiden kehitystä ei voi luonnehtia mitenkään menestykselliseksi. Itse potilashoito on muuttunut vuosien saatossa selvästi lääkärivetoisemmaksi ja lääkkeitä käytettiin enemmän kuin 90-luvulla – merkki medikalisaatiosta?
Mitä osaamista psykiatrisessa hoitotyössä oikeasti tarvitaan?
LOVE-tentti pani itseni miettimään myös muita sairaanhoitajan työssä tarvittavia tietoja ja taitoja, joiden hallintaa työnantajan voisi olla hyödyllistä varmistaa laadukkaan hoitotyön takaamiseksi esim. tenttien tai näyttökokeiden avulla. Miksi ei koko hoitotyön perustaa eettistä osaaminen testata vaikka ”ETO” tentillä? Entä olisiko mahdollista, että potilaan kohtaamisen kannalta tuiki tärkeät vuorovaikutus- ja ohjaustaidot, perhetyö sekä ryhmätyötaidot varmistettaisiin vaikka näyttökokeilla? Pidän näitä taitoja ainakin yhtä tärkeinä kuin lääkehoidon hallintaa ja niiden osaamattomuus voi hyvinkin haitata hoitoprosessin etenemistä. Miksi vain lääkehoidon hallintaa testataan?
Hoitotyötä kehittämään
Suuri osa hoitajien työajasta kului kirjaamiseen sekä yhteydenottoihin omaisten ja muiden sosiaali- ja terveysalan toimijoiden kanssa. Työ tehtiin pääasiassa rauhattomassa kansliassa, mikä ei ollut tähän työhön kovinkaan tarkoituksenmukainen paikka. Ihmeen hyvin multitaskaajakollegat tästä selvisivät, itseä jatkuva hälinä ja touhu kyllä häiritsi. Työtehtäviin kuului myös usein toistuvia ovien avaamisia, suljetulla osastolla kun oltiin.
Hoitohenkilökunnan työajan käyttöä kannattaisikin yleisesti tutkia tarkemmin. Esimerkiksi, miten paljon aikaa hoitajat käyttivät suoraan kontaktiin potilaiden kanssa? Paljonko muuhun työhön? Myös kirjaamista kannattaisi selvittää, onko se kaikki oikeasti tarpeellista? Työasujen käyttö herätti myös kysymyksiä. Suojavaatteita käyttivät vain hoitajat, eivät lääkärit tai muut ammattiryhmät? Voisivatko hoitajatkin olla siviileissä, nimilappu kaulalla? Painottaako hoitajien työasut potilaiden ja hoitajien välistä eroavaisuutta? Suojavaatteitahan on mahdollista käyttää tarvittaessa.
Makkaraa grilliin, Woltti opastusta ja iso kiitos!
Työskentely ”kesähessuna” oli antoisaa. Uusien muuttuneiden käytäntöjen opetteluun meni toki aikaa, mutta hoitotyön ydin, ihmisen kohtaaminen, ei ollut vuosien saatossa muuttunut. Osastohoidon palveluiden käyttäjien murheet ja ilot olivat hyvin samanlaisia kuin 45-vuotta sitten. Lähimmät ihmissuhteet olivat tärkeitä. Useimmat tapaamani potilaat olivat kiitollisia saamastaan avusta ja hoidosta. Viihdyin mainiosti työssäni potilaiden kanssa keskustellen ja vaikka Skippoa pelaten. Pätevöidyin myös ruokalähettien neuvontaan heidän etsiessään ovea, jonne kuskata potilaiden hampparitilaukset. Tämä oli aivan uusi lisäys ”sairaanhoitajan toimenkuvaan”. Ehkä mieleen painuvin yksittäinen tapahtuma hoitopojalle oli juhannuksen vietto sairaalan pihalla, grillasin makkaraa isolle porukalle ja päälle juotiin mehua. Tunnelma oli suorastaan harras.
Lopuksi: Iso kiitos minua, isoisää, jeesanneille nuorille ja vähän vanhemmillekin kollegoille erinomaisesta ohjauksesta ja keskusteluista sekä osaston mielenterveyspalveluita käyttäneille ihmisille. Haluan myös muistuttaa, että tässä kirjoituksessa esitetyt havainnot ja ehdotukset ovat subjektiivisia huomioita ja perustuvat melko lyhyeen työskentelyyn hoitotyössä.
