Siirry sisältöön
Liity jäseneksi

Sairaanhoitajan ammatti on ensirakkauteni työelämässä

Terhi Leinonen kirjoitti meille ensimmäisen bloginsa, kun korona nosti päätään Suomessa. Tässä on hänen viimeinen bloginsa. Ainakin toistaiseksi viimeinen.

Koronan yksivuotisjuhlat on juhlittu. Totuimme suuren mörön jatkuvaan läsnäoloon ja olemme hiljalleen rakentaneet elämästämme uutta normaalia. Sekä kotona, että työpaikoillamme jatkuvan muutoksen aika on ehkä jo ohitse. Elämme koronan läsnäolon tiedostaen, mutta ilman vuoden takaista epävarmuutta huomisesta. Totuimme rajoituksiin, maskeihin, uusiin käytäntöihin ja lopulta hyväksyimme tilanteen. Muutos edellyttää kuulemma aina vastarintaa ja vastarintana me hoitajat olemme todellakin olleet. Ehkä me saamme taas pian hengittää vapaammin, heittää ylävitoset sen kunniaksi, ettei maskia tarvita enää koko ajan.

Olen kulkenut teidän kanssanne blogieni kautta vuoden. Antanut oman ääneni kuulua ja jakanut joitain aika kipeitäkin ajatuksiani teidän kanssanne. Tiedän, että ajatukseni eivät kuitenkaan ole olleet yksin minun, sillä moni on kertonut kokeneensa samaa ja ajatellut samalla tavalla. Eivät kaikki, ja hyvä niin, sillä sairaanhoitajuus on kuitenkin hyvin henkilökohtaista. Itseasiassa hoitajuutta on yhtä monta erilaista, kuin meitä on kentällä, olipa hoitajan etuliite mikä tahansa. Olen kertonut teille pionipenkeistä, nuorimman lapseni ensiaskelista, dinosauruskakusta ja terassikahveista. Mainitsin varmaan myös sen, että vuoden takaisen etäkoulun aikana pelasimme yhden korttipakan puhki.

Sairaanhoitajan ammatti on ensirakkauteni työelämässä. Ala, jonne tunsin selittämätöntä vetoa ja joka imaisi minut mukaansa koko voimallaan. Rakastuin hoitajuuteen heti ensikosketuksella. Pää pystyssä ja nöyränä ihmisyyden edessä pukeuduin ensin valkoiseen, sitten leikkaussalin vihreään ja lopulta koko sairaalaa yhdistävään siniseen työasuun, vuoro toisensa perään. Join aamukahvini työpaikalla aina Vilijonkka-mukista ja muistan monet hersyvät persoonat. Sairaanhoitajuus oli minulle työ, jossa kuulin oman sydämeni sykkeen korvia humisevana pauhuna, toistuvasti uusien tilanteiden edessä ollessani. Sain mielihyvää ja iloa työstä, jossa toisinaan pidätin hengitystäni hartiat korvissa, ja välillä silmiäni kirvoittivat kyyneleet. Välillä repesin maskini takana nauramaan hysteerisesti koko sydämestäni tai liityin osaksi nauravien ihmisten kuoroa koko sielullani. Valmistuin vuonna 2013 ja melkein kahdeksan vuoden aikana olen kokenut monet tunteet ihmisen syntymän ja ihmisen kuoleman välillä.  

Sairaanhoitajuudessa parasta on ollut kohtaaminen. Monikaan ihminen ei kosketa ja sykähdytä ihmistä niin paljon kuin hoitaja. Moni ei koko elämänsä aikana kohtaa ja osallistu niin monen ihmisen elämään niin hauraissa tilanteissa kuin hoitajat. Hoitaja on läsnä uuden elämän alkumetreillä, totisena toivomassa, että pieni ihmisenalku reipastuisi vähän, antaen samalla myötätuntoa tuoreille vanhemmille. Hoitaja on läsnä elämänkaaren lopulla. Hoitaja on välittämässä rauhallista, ehkä armeliastakin ilmapiiriä ihmiselle, että on lupa luovuttaa ja antaa elämän soljua läpi viimeisenä henkäyksenä, että ihminen saa sulkea väsyneet silmänsä ja hyvästellä maanpäällisen elämän. Pienin hoitamani potilas on painanut alle 600 grammaa. Suurin hoitamani potilas on painanut yli 150 kiloa. Tätäkin skaalaa mietin usein.

Hoitotyön suola oli myös adrenaliinin tunne jännittävissä, uusissa tilanteissa. Jatkuva oppiminen ja uusien taitojen omaksuminen pitivät kiinni sairaalassa vuorosta toiseen. Vaikka välillä kaipasinkin juurtumista ja oman polkuni löytymistä. Monien muiden tavoin toivoin, että epävarmuutta jatkosta ei tulisi ja toisaalta ehkä jonkinlaista vapaasti hengittämisen ja kuulumisen tunnetta. On vaikeaa kiintyä työhön, jos ei tiedä, voiko siihen kiintyä, voiko kehittyä tai tuleeko minusta juuri tälle työpaikalle vielä sellainen konkari, joka voi antaa eläkepäiviensä lähestyessä kaiken oppimansa seuraaville hoitajille.

Jotkut teistä ovat saattaneet huomata pidemmän blogitauon. Olen jonkin aikaa ollut löytöretkellä ja sukeltanut läpi mitä erilaisimpia vesiä. Olen halunnut löytää omannäköiseni urapolkuni. Kehittää itseäni ja viedä eteenpäin omaa osaamistani esteittä ja estottomasti. Minun piti opetella sanomaan itselleni, että minulla on osaamista. Vastassani on ollut jäälohkareiden täyttämää mustapohjaista syvyyttä, pelottavan kirkasta avantoa ja kesäisen haaleaa vettä, jonka mutapohjassa pelkäsin astuvani teräviin kiviin. Näissä vesissä kahlatessani olen etsinyt sellaista kohtaa, josta uskaltaisin lähteä uimaan kohti avointa vettä, ja johon uskaltaisin lopulta sukeltaa.

Olen jonkin aikaa jo tiennyt, että jossain pintaa syvemmällä on vastaus sisälläni koko ajan voimakkaammin rummuttavaan kysymykseen. Olen pidättänyt hengitystäni veden pinnan alla kuullakseni vastauksen siihen, mitä minä olisin, jos en olisikaan sairaanhoitaja? Voiko sairaanhoitajuuden laittaa pauselle? Voiko hoitajuuden sammuttaa kokonaan? Tahdonko sammuttaa sen? Näitä pohtiessani olisi ollut väärin kirjoittaa teille hoitotyöstä ja hetkistä kentällä, jossa ei ole ollut. Ensin häpesin ratkaisuani ja pidin hiljaiseloa, koska oli todella vaikeaa olla sairaanhoitaja, joka sulki pukukoppinsa oven toistaiseksi viimeistä kertaa. Kipeää päätöstäni edelsi pitkä pohdinta ja itsesyytökset; miten kukaan sairaanhoitaja voi jättää koronan runteleman hoitoalan nyt? Hetkittäin minusta tuntui siltä, että olen petturi.

Lopputilinauha ja lomarahat kourassani pysähdyin. Lakkasin etsimästä. Kelluin epävarmuudessa, kunnes vastaani tuli kristallin kirkasta ja puhdasta ulappaa, sellaista, jossa kaikki vastaukset näkyivätkin täysin selkeänä. Näin kirkkaassa vedessä uskalsin uida ja viimein myös sukeltaa vastauksia kohti. Mielessäni jyskytti lause, joka kehotti aloittamaan alusta. Kävin varovasti keikalla entisellä työpaikallani, ikään kuin testaamassa, olinko minä vielä jotain ratkaisuni jälkeen. Olin edelleen sairaanhoitaja Leinonen, vuororaportissa ja varmennekortissani. Olin henkilökunnalle edelleen Terhi, kollega.

Sairaanhoitajan ammatti on mitä rakastettavin ja kunnioitettavin. Avoimia ovia ja mahdollisuuksia on niille, jotka rohkenevat avata uusia ovia. Kun minä lopulta uskalsin katsoa asioita hiukan kauempaa, sairaanhoitajan tutkinnon antamat mahdollisuudet työmarkkinoilla olivatkin valtavat. Olin yllättynyt siitä, miten paljon sairaanhoitajan tutkintoa arvostetaan ja kuinka paljon hoitajan urapolulla on mahdollisuuksia, kun antaa niiden tulla luokse. Tiedon omaksuminen, kädentaidot, tunne- ja työelämätaidot ovat hoitajilla hiottu huippuunsa, samoin kyky neuvotella ja solmia sopimuksia, käydä kauppaa ja kohdata. Sairaanhoitajuus on jatkuvaa kehittymistä, tunneälyä, muuntautumiskykyä ja ratkaisun löytämistä. Ei ole vaihtoehto sanoa, ettei tiedä, vaan vastaus on löydettävä, koska vastaamme ihmisten hengestä ja terveydestä. Sairaanhoitajassa on potentiaalia ja lahjakkuutta, kunhan niille antaa mahdollisuuden myös vanhojen raamien ulkopuolelta.

Minä lähdin raamien ulkopuolelle tarkastelemaan kokonaiskuvaa, ja itseasiassa, aloitin ihan alusta. Aloitin ensin ammattikorkeakouluopinnot ja sittemmin oppisopimuksella uudella alalla. Aloin opetella asioita uudelleen, osan edelleen myös kantapään kautta. Yrittäjyys oli minun vastaukseni ja minun ratkaisuni, mutta sairaanhoitajuutta minusta ei saanut kitkettyä, enkä minä halunnut siitä luopua. Palautin avaimet, parkkiluvan ja henkilökortin. Tilasin uuden henkilökortin ja ostin työvaatteiksi valkoiset työpaidat, vaaleanpunaisin kanttauksin. Yhdestä en kuitenkaan luovu. Kannan edelleen samaa avainnauhaa, jonka ostin ensimmäisiltä sairaanhoitajapäiviltäni vuosia sitten. Kaulanauhassa lukee Osaan. Tiedän. Välitän.

Ja minä kyllä osaan, tiedän ja välitän. Minä osaan tukiviittomia ja tiedän mitä puhumaton pieni poikani tarvitsee. Tiedän oman urapolkuni ja kuljen sitä kohti. Hypin riemusta, kun näin pionipenkissä kolme talvesta selvinnyttä pioninalkua. Nautin hitaista aamuista ja omasta työtahdistani, jonka sykkeessä saan olla perheeni kanssa. Mutta yhtä paljon välitän edelleen myös sairaanhoitajuudestani, siksi menen perjantaina taas keikalle.

sulje
Lisää tapahtumasta