Siirry sisältöön
Liity jäseneksi

Sairaanhoitajan koronablogi 1/3

Sairaanhoitaja Terhi Leinonen kirjoittaa meille kevään ajan blogia. Tässä hänen tuntojaan maaliskuulta 2020.

Maaliskuu

Juon aamukahvia katsellen ulos keittiön ikkunasta. Aurinko paistaa ja sulattaa terassin edustan lumesta. Kotipaikkakunnallani on vielä runsaasti lunta – menemme sinne pitkillä vapailla maaliskuun lopulla. Ajatukseni karkaavat pian terassikahveille ja narsisseihin, kohtahan on myös pääsiäinen. Ehkä narsisseja voisi laittaa tulppaanien kanssa lyhtyyn etupihalle. Lupaan itselleni paneutua kevät- ja kesäkukkiin, kunhan ensin juhlitaan nuorimman lapsen syntymäpäivää hiihtolomalla.

Teen pitkiä vuoroja kuopuksen syntymäpäiväviikolla. Onneksi aviomieskin on maisemissa ja lasten ei tarvitsekaan olla iltavuorojen loppuun asti päiväkodissa. Yrittäjänä työskentelevä anoppini tulee lastenhoitoavuksi ennen lauantain juhlia. Oma äitini kävi alkuviikosta vapaapäivillään ja otti hiihtolomalaisia mukaansa pohjoiseen. Arki kulkee uomissaan ja stressaan lähinnä sitä, saako syntymäpäivästään vielä mitään ymmärtämätön pikkupoika tarpeeksi hienon dinosauruskakun.

Olen ollut hetken aikaa uudessa työpaikassani äitiysvapaan jälkeen. Nautin jokaisesta vuorosta yrittäen yhdistellä vanhan ja uuden työn mukanaan tuomia asioita kokonaisuuksiksi. Yritän tehdä kaikesta itselleni loogista, pelkistettyä ja yksinkertaista ymmärtää. Kysyn asioita, kysyn kohta uudestaan ja kysyn vielä, kunnes viimein ymmärrän. Yritän imeä kokeneemmilta viisautta, mietin kadehtien sitä valtavaa osaamista, mikä näistä konkareista niin vaatimattomasti huokuu. Häpeän sitä aikaa, kun pohdin, antaako hoitotyö minulle enää sitä iloa, jonka haluan työstäni saada. Uuden työn myötä minuun juurtui kuitenkin seesteisyyden tunne, olen löytänyt uudestaan sammuneen kipinän.

Ilon varjopuoli on se, että minun työpaikkani on lasten teho-osasto.

Aika tuntuu pysähtyneen hiihtoloman jälkeiseen kevääseen. Olemme jumissa korona-kuplassa. Yhtäkkiä dinosaurus-kakulla ei ole enää merkitystä. Ehkä Ikeaan ei kannata lähteä. Tulee karanteenit. Poikkeustila. Kotikoulu. Etätyö. Valmiuslaki. Mitä tarkoittaa työvelvoite?

11-vuotiasta pelottaa, kun pikkusisko kysyy: ”äiti, eikö huomennakaan mennä päiväkotiin?” Silitän poikani hiuksia ja lohdutan hänen pikkusiskoaan, vaikken tiedä itsekään, milloin päiväkotiin tai kouluun pääsee. Hymyilen, vaikken tiedä milloin mies lähtee työmatkalle tai pääseekö kesällä uimarannalle. En tiedä, joutuuko anoppini lopulta sulkemaan liikkeensä tai kuinka kauaksi aikaa. Entäpä hoitajana työskentelevä äitini, miten hän jaksaa, kun näkee lapsiaan ja lapsenlapsiaan vain facetimen kautta?

Pitkät vapaat pohjoisessa on peruttu. Yhtäkkiä niin kaukaisena kummitellut korona on uusi normaali. Varaan kotiinkuljetuksia ruokakaupasta ja teen ruokalistoja viikoksi. Ostamme vessapaperia, särkylääkkeitä, makaronia, jauhelihaa. Välillä kaikkea saa ja välillä ei. Käsidesi on loppu. Saippua on loppu. Harrastukset on peruttu. Ei tehdä eväitä. Ei tarvita ruokatermokseen iltapuuroa ja hoitolaukkuun yöpukua. Kukaan ei nuku enää iltaisin autoon. Järkeen ei mahdu tämä outo tilanne, jossa Prismassa käynti tuntuu rikokselta.

Keväinen ilma ei millään sopeudu siihen mielenmaisemaan mikä päässä myrskyää uhkakuvineen. Suomi tuntuu elävän pahenevaa painajaista, vaikka koko maa käy koronanvastaista taistelua. Rajat suljetaan. Työmatkalla lasken, mikä on todennäköisyys menettää joku läheinen. Työvuorossa opin taas uutta. On vuoroja, joissa olen oman osaamiskynnykseni äärirajoilla, vaikken ole kohdannut vielä edes sitä pahinta. Emme ole saaneet ulkonaliikkumiskieltoa, emmekä aplodeja iltaisin. Hoitajille ja lääkäreille asetellaan sankarin viittaa, joka painaa omilla harteillani tonnin. En tiedä riittääkö oma osaamiseni, opinko tarpeeksi nopeasti, onko minusta apua niin paljon kuin tarvitaan? Onko minulla sittenkään stressinsietokykyä ja voimia työskennellä tulevan paineen alla? Mitä tai mikä se paine tulee olemaan? Entä ne konkarit, jotka ottavat rinnalleen kulkemaan sen tuoreimmankin, ja kantavat osan hänenkin viitastaan? Ystäväni sanoin, entä jos valmistaudumme siihen kaikkein pahimpaan ja tuleekin vielä jotain pahempaa kuin se?

Yövuoroon ajaessa liikennettä ei ole. Sairaalan työmaan nosturit tuovat lohtua, tulee uusi aika. Koronakupla puhkeaa vielä. Rajat avataan ja näen Norjassa asuvan veljeni. Pikkusisko pääsee päiväkotiin itkemään, ettei oikeastaan haluakaan jäädä sinne tänään. Tauolla vilkaisen puhelinta, johon on lähetetty video kotoa. Yksivuotias alkoi kävellä haparoivin askelin ja ääneen nauraen olohuoneesta eteistä kohti.

Päätän, että kaikkensa tekemällä on tehnyt parhaansa, myös se haparoivia ensiaskeliaan ottava lasten tehohoitaja.

Terhi