Siirry sisältöön
Liity jäseneksi

Sairaanhoitajan koronablogi 4

Sairaanhoitaja Terhi Leinonen jatkaa blogin kirjoittamista. Tässä hänen tuntojaan kesäkuulta 2020.

Kesä

Omenapuu kukkii. Pionissa on nuppuja. Nurmikko on palanut talven jäljiltä, mutta uskon, että se saadaan vielä kuntoon. Elämme varovaista välirauhaa. Koulut avautuivat ennen kesälomia ja lasten käytöksessä huokui helpottunut riemu ja ilo. Elämä ei ole pelkästään vanhempia tai perhettä. Maijaa ei ole pelattu viikkoihin. Koulut loppuivat, mutta kaverit alkavat. Pihalla kuulee lasten ääniä, pyöräileviä teinejä, kikattavia tyttölaumoja. Jalkapallokentät ovat täynnä elämää.

Esikoistytöt päättivät alakoulun ja siirtyvät seitsemännelle luokalle. Ne pienet tyttöset, jotka hymyilivät kameralle lettipäisinä ja tennarit vinossa koulun ovella, kokonaan uuden elämän edessä. He vaikuttavat kasvaneen yhtäkkiä, ihan kuin itse korona olisi kasvattanut heidätkin hetkessä. Elämää on taas skeitti, skuutti ja bmx. Jopot, junamatkat mummoloihin, karkkipäivän ostokset lähikaupassa, kevättakki, uimaranta ja 13-vuotiaan kaverisynttärit. Vesileikit ja koulujen pihalla kirmaavat lapset. Ei ole enää väsymystä, koronavihaa ja teatraalisia kantapääaskelia. Ei vääriä pikkuveljiä tai hankalia isosiskoja, vanhempien huonoja vitsejä. Positiivista on se, että kukaan ei ole toviin halunnut vaihtaa äitiäkään, ja pikkusisko kyselee taas päiväkodista. Pikkuveli osaa sanoa mamman lisäksi väyväy, joka tarkoittaa Ryhmä Hau.

Yläfemmat lentävät. Hengitän raitista ilmaa, kaikkia hymyilyttää. Olemme juuri saaneet tiedon, ettemme tarvitse normaalissa hoitotyössä enää maskeja. Miten helpottavaa onkaan hengittää kunnolla. Korvien taustat eivät kutise, kurkku ei kuivaa, ääni ei lähde. Kasvoja ei kihelmöi. Miten ihanaa on nähdä helpotusta ja iloa ympärillään; todistaa taas niitä hetkiä, joissa äiti painaa suukon lapsensa otsalle, posken poskea vasten ja koskettaa niin rakastavasti, kuin vanhempi lastaan voi. Kun isä saa hengittää vastasyntyneen lapsensa tuoksua sydämensä täyteen. Miten antoisaa on, kun näemme taas hymyjä kasvoilla emmekä pelkkää teollisesti verhottua, silmistä luettavaa tunnetilaa. Tuntuu siltä, että yhtäkkiä, sillä samalla hetkellä, koko sairaala hengittäisi kaukaisimpia nurkkiaan myöten yhtä aikaa keuhkojaan täyteen. Tuntuu hyvältä palata asteittain normaaliin. Voitimmeko me?

Ilman maskia on yhtäkkiä paljas olo, tuntuu siltä, että olen luettavissa avoimemmin. Ikään kuin maskittomuus paljastaisi hoitajan ihmisyyden kokonaisuudessaan. Näkeekö totisen ilmeen? Vanhempi kysyy, onko jokin vialla, ja luo katseen moitteettomaan monitorinäkymään. Hymyilen lämpimästi ja vastaan, että heillä on kaikki hyvin. Kiroan mielessäni, että tuon häivähtävän hetken toinen ihminen pystyi lukemaan kasvoiltani mietteliäisyyden. Aistiko hän myös epävarmuutta, haparointia? Kokevatko potilaat tai vanhemmat turvattomuutta, vaikka minun tulisi kannatella heitä yli sen tilanteen, jossa heidän elämänsä on pysähtynyt hetkeksi. Onko konkari koskaan totinen?

Kerin ajatuksissani auki solmua ajatusten lankakerästä. Yhdistelen edellisessä vuoroissa opittuja asioita tähän hetkeen ja pohdin millainen askel olisi hyvä, miten rohkea uskallan olla hengitystuen suhteen, tai miten nopeasti toimin lääkeinfuusioiden kanssa. Seuraan potilasta ja monitorin piirtämiä käyriä useamman minuutin ja pohdin seuraavaa liikettäni. Toivon, että olisi olemassa ohjekirja, josta voisi opetella ulkoa potilaan hoidon kaikissa tilanteissa, ja se pitäisi aina paikkansa. Arvot olisivat priimaa, jos vain toimisi käyttöohjeen mukaan. Teho-osastolla ei kuitenkaan voi työskennellä autopilotilla. Ei ole olemassa yksiselitteistä ohjekirjaa ihmisen hoitamiseen.

Kokeneemmat kertovat, että vie vuodesta jopa kahteen päästä irti jonkinlaisesta riittämättömyyden tunteesta ja ”perehdytysväsymyksestä”. Siihen on vielä matkaa, mutta en aio mitata sen pituutta. Yhdistän aikaisempia oppeja uuteen tilanteeseen ja pyrin rakentamaan niistä yksinkertaisen kokonaisuuden, piirrän mielessäni aurinkoa, jonka keskustana on pääasiallinen ongelma, auringonsäde kerrallaan muodostan karttaa siitä, mikä kaikki vaikuttaa mihin. Huomaan aina, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Perehdytyshetket jatkuvat, saan koulutusta, joiden myötä hengityskonekin tuntuu taas askeleen verran ystävällisemmälle.

Ihan kuin korona. Aikaisemmin niin suurena ja pelottavana tuntunut virus on aikaisempaa siedettävämpi ajatus. Hieman ystävällisempi korona tuntuu ymmärrettävältä, koska sen kanssa on pakko elää edelleen. Emme voi pyyhkiä sitä pois seurauksia ja jälkiä jättämättä, tai vaipua negatiiviseen kehään syöden omaa jaksamistamme.

Me kuitenkin voitimme tämän erän. Kotimaa tuntuu avoimelta. Veljeni pääsi Suomeen, serkukset näkivät viimein toisiaan. On niin monta syytä iloita. Tuntuu, että hetkittäin kukaan ei edes muista koronaa, vaikka se oli arkipäiväämme vielä vähän aikaa sitten. Päiväkodin ikkunassa on edelleen sateenkaari, joka saa hymyilemään. Tällä kertaa helpottuneena. Halaan jokaista ystävääni, ihan kuin en olisi nähnyt heitä ikuisuuksiin. Enkä olekaan! Kesäkuinen pikkusisko saa ihan oikeat synttärit. Meillä on vieraita. Leikkikavereita. Isovanhemmat. Pomppulinna. Harrastukset jatkuvat. Saadaan viimein skumppahyggeilta. On pioniseura. Kahvit ystävän luona ja lastenhuoneessa leikkivät taaperot. On kesäloma. Kukkiva mansikkamaa ja maissin alut purkissa. Kesä. Leikkitreffit. Ja lopulta täydessä loistossaan vihertävä nurmikko.

Elämme välirauhaa tiedostaen, että uutta korona-aaltoa on ennustettu. Aktiivisen korona-ajan läpi eläneenä odotamme varmasti kaikki jännityksellä mitä syksyllä tulee tapahtumaan. Erona kevääseen on se, että minä en osaa pelätä koronaa enää. En edes sitä pahinta, koska tapahtuipa mitä tahansa, tulee aina uusi huominen. Siihen uskon väkevämmin kuin koskaan aikaisemmin. Perheeni, itseni ja koronan vuoksi.

Itseasiassa kaiken sen jälkeen, miten kevät 2020 kohteli ja kasvatti minua.