Suomen Sairaanhoitajat julkaisee kolmen vuoden välein työolobarometrin, jossa jäseniltä kysytään hyvän työpaikan kriteerien mukaisesti alan vetovoimaisuudesta ja työhyvinvoinnista. Asiantuntija Liisa Karhe ruotii blogisarjassaan vuoden 2023 barometrin kuuden osa-alueen tuloksia ja teemoja. Tämä on sarjan viides blogi, jonka aiheena on hoidon laatu työyhteisössämme.
Yksi sairaanhoitajaa eniten kuormittavista tekijöistä on se, että hänellä ei ole mahdollisuutta tehdä omaa työtään hyvin. Lienee selvää, että priimaa ei pukkaa, jos työtään ei osaa, voi, ehdi tai halua tehdä hyvin. Sairaanhoitaja yleensä haluaa, koska se on hänen eettinen velvollisuutensa, eikä vain velvollisuus vaan myös oikeus. Sairaanhoitajan eettisissä ohjeissa tämä oikeus on myös kirjattu näkyville, sillä käytännössä tämä ei aina näyttäydy sairaanhoitajalle oikeutena. Laatu ei kuitenkaan ole kiinni pelkästä tahdosta, ajasta ja osaamisesta, vaan monista rakenteellisista tekijöistä, jotka vaikuttavat siihen, onko sairaanhoitajan ja koko työyhteisön mahdollista työskennellä laatua tuottaen. Hoitotyön tutkimussäätiön uutiskirjeessä kuvattiin jokin aika sitten hoidon laadun koostuvan kuudesta ulottuvuudesta: turvallisuus, vaikuttavuus, potilaskeskeisyys, oikea-aikaisuus, tehokkuus ja oikeudenmukaisuus (Institute of Medicine, 2001).
Oikea määrä oikeanlaista osaamista
Hoidon laatu -osion heikoimman arvosanan (5,9/10) sairaanhoitajat antoivat työolobarometrin väittämälle, että henkilöstömäärä ja -ammattirakenne vastaavat työn vaativuutta. Kaikki yllä mainitut laadun ulottuvuudet ovat myös riippuvaisia siitä, onko työyhteisössä riittävä henkilöstömäärä ja osaamisrakenne.
Kuitenkin hyvinvointialueiden talouskurimuksessa jaellaan ylhäältä päin vakinaistamiskieltoja, työsopimusten jatkokieltoja, määräaikaisten rekrytointikieltoja, hälytysrahakieltoja ja koulutuspäiväkieltoja. Ovatko ne useimmiten säästöä hoidon laadusta? Eikö työyhteisöissä, ja siis hyvinvointialueilla, pitäisi olla laatukriteerit sille, millainen henkilöstömäärä ja osaamisrakenne tarvitaan laadukkaaseen hoitoon vai tyydytäänkö pelkkään liu’utettavaan nuppilukuun ja vääränlaiseen ajatteluun, että kaikki osaavat kaikkea? Tietoa henkilöstörakenteen ja erityisesti sairaanhoitajien erikoisosaamisen tavoitteellisesta tai todellisesta määrästä on usein vaikea löytää. Sairaanhoitajien erikoisosaamista ei usein ole mahdollista edes kirjata henkilöstönhallintajärjestelmiin. Se tekee osaamisen johtamisen haastavaksi.
Missä ovat laatukriteerit?
Ei ole yllätys, että sairaanhoitajilta toiseksi huonoimman arvosanan (6,5/10) sai väittämä ”hoidon laatua arvioidaan laatukriteereiden avulla”. Jos meillä noudatettaisiin enemmän laatukriteereitä, niin olisivatkohan sairaanhoitajan työtä kannattelevat terveydenhuollon perusrakenteet vahvempia? Nykyiselläänhän esimerkiksi Suomen Sairaanhoitajien vaikuttamistyö kohdistuu pitkälti siihen, että perusrakenteet saataisiin kuntoon, ja että niitä saataisiin vahvistettua. Niin käsittämättömältä kuin se kuulostaakin, lainsäädännössämme ei vielä tunneta käsitteitä hoitotyö ja hoitotyön johtaminen.
Haluatko sairaanhoitajan, jonka taitotaso on 7/10?
Omaa osaamistaankaan työn vaativuuteen nähden sairaanhoitajat eivät kiitettäväksi arvioi. Seiskalla alkavaahan on totuttu pitämään jo tosi hyvänä näissä tuloksissa, mutta lähtisitkö kanssani lentomatkalle, jos lentoyhtiön vastaavana ilmoittaisin lentäjien lento-osaamisen olevan 7,1/10? Eikö meidän pidä tavoitella korkeampaa osaamista? Suomessa sairaanhoitajakoulutus on kansainvälisestikin arvostettua, mutta silti työelämään tullessa tarvitaan perehdytys, mahdollisuus mentorointiin, konsultaatioon ja yhdessä tekemiseen ja kokemuksen hankkimiseen. Tarvitaan jatkuvaa lisäkoulutusta, täydennyskoulutusta ja jatkokoulutusta, koska osaamisvaatimukset nousevat jatkuvasti. Sairaanhoitajalla pitää olla oikeus näihin, mutta kun pitää ”säästää”, niin koulutusmäärärahat tuntuvat olevan helppo ja suosittu säästökohde. Niitä kun ei ole useinkaan korvamerkitty budjetista.
Vastaako kukaan laitteista?
Vaikka Suomessa hoitolaitteet ja teknologia ovat maailman mittaluokassa huippua, eivät sairaanhoitajat silti antaneet hoitolaitteidensa ja välineidensä ajantasaisuudelle kuin 7,2/10. Ehkä osassa työyhteisöjä ei ole ketään, joka huolehtisi yksikön laitteiden ajantasaisuudesta. Nimittäin säästösyistä laitevastaavan tehtäviä ja laitepassien suorittamisia on lopetettu tai niitä ei ole koskaan ollutkaan. Tällaisten säästöpäätösten tekijät eivät tiedä, mitä tekevät. Voisi jälleen kysyä, missä ovat laatukriteerit? Kuka vastaa potilas- ja henkilöturvallisuudesta, kun kukaan ei vastaa laitteista? Jos lentokoneen laitehuollosta vastaavat irtisanottaisiin säästösyistä, niin olisitko siitä huolimatta valmis lentämään – halvalla?
Hoitosuosituksia tarvitaan paljon enemmän
Hoidon laatua työyhteisössä kuvaa myös se, käytämmekö tutkittuun tietoon perustuvia hoitomenetelmiä (esimerkiksi Hotuksen hoitosuositukset ja Käypä hoito -suositukset). Sairaanhoitajat antoivat siitä pisteet 7,3/10. Hoitosuosituksia tarvitaan ja toivotaan paljon enemmän kuin Hoitotyön tutkimussäätiö, Hotus, kykenee rahoituksensa turvin tekemään. Päättäjille ei kuitenkaan tunnu hoitotyön näyttöön perustuva tieto olevan yhtä arvokasta kuin lääketieteellinen tieto. Toivottavasti tämä epätasa-arvo on pian historiaa.
Riittääkö 8/10 potilasturvallisuudessa?
Ja mansikat viimeisenä. Parhaan arvosanan 8,0/10 sairaanhoitajat antoivat sille, että potilasturvallisuus huomioidaan hoidon suunnittelussa ja toteutuksessa. Kasi antaa kuitenkin tilaa virheille, eikä hoitovirheen kohdalle osunut potilas ole tyytyväinen. Emme me sairaanhoitajatkaan tähän tyydy, vaan tähtäämme korkeammalle, jotta meidän asiakkaamme ja potilaamme olisivat myös tyytyväisiä, sillä potilaan lisäksi sairaanhoitajalle hoitovirhe voi olla katastrofi. Se saattaa romuttaa jopa koko uran sairaanhoitajana, kun virheen tehnyt ei pysty antamaan itselleen anteeksi. Onneksi työyhteisöissä on monesti käytössä toimintamalleja, joissa tuetaan virheen tehnyttä syyllistämisen sijaan. Mutta paljon on vielä tehtävää, että potilasturvallisuutta tukevat rakenteet saadaan kuntoon. Asiakas- ja potilasturvallisuuskeskus tekee uraauurtavaa työtä Suomen sosiaali- ja terveydenhuollon asiakas- ja potilasturvallisuuden eteen. Kuitenkin päättäjät kysyvät asiakas- ja potilasturvallisuustoimenpiteistäkin, että mitä näistä on pakko tehdä. Vaikka potilasturvallisuuden eteen tulisi tehdä kaikki, ja vähän yli.
ICN julkaisi 2025 Kansainvälisen sairaanhoitajapäivän merkeissä raportin teemalla ”Caring for nurses strengthens economies”, jossa on seitsemän kohdan agenda terveydenhuollon talouden vahvistamiseksi sairaanhoitajan hyvinvointia tukemalla. Ei ole sattumaa, että nämä seitsemän asiaa ovat samoja, joita Suomen Sairaanhoitajat kysyy työolobarometrissaan.
Seuraavassa blogissani jatkan sairaanhoitajiin satsaamisen taloudellisesta merkityksestä.
