Sairanhoitajan koronablogi 3/3 | Sairaanhoitajat Siirry sisältöön
Liity jäseneksi

Sairanhoitajan koronablogi 3/3

Sairaanhoitaja Terhi Leinonen kirjoittaa meille koronablogia. Tässä hänen tuntojaan toukokuulta.

Silmissäni mustenee, enkä hetkeen pysty hengittämään. Tuntuu, että tuleva yskös käy läpi koko kehon. Päässä tuntuva paine repii ja polttaa silmiä irti. Yökkäys on niin voimakas, että tuntuu oikeastaan siltä, kuin pää irtoaisi. Muutaman sekunnin verran toivon, että pyörtyisin. 

Kurkkukipu alkoi aamulla ihan yhtäkkisesti. Seuraavana katosi ääni. Olo oli jotenkin surkea, mutta kuumetta ei kuitenkaan ollut. Soitin heti työpaikan vuorovastaalle, joka neuvoi olemaan yhteydessä call centeriin. Sieltä hoitaja ohjeisti minut koronatestiin. Olin arvannut, että testaaminen ei ole miellyttävää, mutta tukkoisena ja hitusenkin sairaana kokemus oli kyllä epämiellyttävien toimenpiteiden joukossa kärkisijoilla. 

Itse testaus sujui muutamassa minuutissa. Sain kattavat toimintaohjeet jatkoista; ensimmäisen päivän olin omailmoituksella poissa työvuorosta ja odotin näytevastausta kotona. Negatiivisella vastauksella ja edelleen kuumeettomana minulle riittäisi oireenmukainen hoito ja yhteys työterveyteen. Positiivinen vastaus jatko-ohjeineen soitettaisiin minulle kotiin. Seuraavana päivänä soitin vielä esimiehelleni poissaolosta. Tajusin, että neljän päivän vapaaputki ainakin menisi sairastaessa, mutten osannut odottaa, että olisin töistä poissa kahdeksan työvuoroa ja vapaapäivät. Lähes kaksi viikkoa. Poissaolon miettiminen ei kuitenkaan ollut pahinta, vaan se todellisuus, että olin mahdollisesti voinut saada koronatartunnan, ja tartuttaa jonkun. Mietin jatkuvasti omaa tartuntaketjuani, vuorovastaava oli kahvihuoneessa tauolla yhtä aikaa kanssani, hoidin vastasyntyneiden teholla pientä vauvaa ja omalla tehollani pikkulasta… hetkittäin ajatus positiivisesta vastauksesta sai minut voimaan pahoin. Oloani lievitti kuitenkin sekä esimiehen että työkavereiden tuki; koronatartunnan mahdollisuus tuntui epätodennäköiseltä ja huolta ei pitäisi olla. Olin jäänyt töistä pois heti oirekuvan alussa ja meidän osastollamme potilastyö hoidetaan maskeja käyttäen. Silti. Tiedättehän te sen tunteen, kun huolettaa, kunnes toisin todistetaan.

Seitsemän ja puoli tuntia myöhemmin korona vastattiin negatiiviseksi. Sittemmin oirekuvani perusteella sain lähetteen allergiatesteihin ja nieluviljelyn tulos osoitti antibioottihoidon tarpeellisuuden. Työvuoron mittainen elämänjakso ”koronapositiivisena” oli pysäyttävä kokemus. Koin olevani uhka ihmisille ja jopa omalle perheelleni. Katselin peiliin ja pohdin oliko jotain mennyt pieleen suojautumisessa, tai olisinko voinut tehdä jotain vielä eritavalla. Kun perheen teini-ikäiset kuulivat koronatestistä, toinen paineli huoneeseensa ovet paukkuen ja ilmoitti matkalla, että hän ei ainakaan suostu olemaan meidän kanssamme karanteenissa. Toinen osoitti mieltään yhtä äänekkäästi, tuoden selkeän mielipiteensä koronasta esille samalla, kun marssi kantapäät paukkuen siskonsa perässä murjottamaan hänen sängylleen. Olo oli voimaton ja hyödytön. Harmitti. Itketti. Välillä nauratti se fakta, että kerrankin, kun perheen pienimmät ovat terveenä, äiti sairastaa heidänkin edestä. Hetken aikaa elämä oli ihan oikeasti täysin pelkkää kotia. Ei työkavereita. Ei perehtymistä. Ei sauvakävelylenkkejä naapurin kanssa. Onneksi oli myös aurinkoisia ilmoja ja terassikahveja toppatakissa. Lumisadetta. Pionipenkki. Neilikat. Omenapuu. Vappu. Ylioppilaslakki. Munkkeja. Mainitsinko jo terassikahvit? 

Hetkittäin iski taas epätoivo ja turhautuminen. Tuntui, että elämää on, jos korona saadaan hallitusti ajettua alas, pelkäksi muistoksi keväästä 2020. Mitä edemmäs toukokuu kävi, sen turhautuneempi olo oli. Loppuuko tämä ihan oikeasti koskaan? Lapset alkoivat väsyä. Kavereiden ja normaalin koulunkäynnin kaipaus alkoi näkyä kiristyneenä ilmapiirinä. Myös me aikuiset kaipaamme välillä yksinäisyyttä ja ihan puhdasta omaa aikaa, ulospääsyä painekattilasta, jonka kyljessä on meidän kotiosoitteemme. Uppoutumista hiljaisuuteen, johon ei kuulu yhtään ylimääräistä ääntä. Minulle se on helpompaa, koska pääsen lähtemään töihin. Silti erään yövuoron jälkeen ajoin kotiin kymmenen kilometrin mutkan kautta, vaikka olinkin umpiväsynyt. Pää tuntui kuitenkin niin täydeltä ja auton radiosta pystyi luukuttamaan Irinaa täysillä. Eräänä iltana ajoin yksin merenrantaan katselemaan tuulimyllyjä. 

Kaipaan tavallista arkea. Lounasta ulkona miehen kanssa ja sitä tunnetta, kun se tunti yhdessä on äärettömän paljon avioliitollemme. Kaipaan leffatreffejä ystävien kanssa. Pikakahveja. Leikkitreffejä. Päiväkotia. Vaatteiden pesua ja nimikointia. Pitkiä harrastusiltoja. Kaipaan jopa niitä yksinäisiä viikkoja, kun toinen on reissussa, enkä muista paikkakuntaa, vaan ilmansuunnan ja paluuajankohdan. Tunnilleen.

Silti elämä ei tule olemaan koskaan enää samanlaista kuin ennen koronaa. Multitaskaus supervoimana ei ole edes mikään supervoima tai vanhemmuuden mitta. Se on loputon ympyrä, johon ajautuu aina lisäkierroksia. Alkua ja loppua ei ole. Ympyrässä juostaan, kunnes joku suurempi voima pysäyttää liikkeen. Meille se oli korona. Kevät 2020. Kotoilu. Yhteistä aikaa perheen kanssa. Sairaslomaa. Lomautusta. Epävarmuutta. Yt-neuvotteluja. Uskoa huomiseen. Asennemuutoksia. Itsetehdyt taikinajuuret. Ruisleipää. Jyväleipää. Ruispaloja. Kerrankin täydellinen äitienpäiväkakku. Loppuun pelattu korttipakka, josta pikkuveli söi kolme korttia ja pikkusisko piirsi kuningattaret.

Tätä kirjoittaessani olen herännyt aamulla ensimmäiseen kevätlomapäivääni, ja voi itku miten hyvälle se tuntuu. Ihan oikea loma. Keitän kahvit ja aion juoda ne…. kyllä! Terassilla.

Pioneitani ihaillessa mietin, etten kuitenkaan vaihtaisi tätä kevättä pois mistään hinnasta, vaikka korona.