Heikki Ellilä on mielenterveysalan erikoissairaanhoitaja, lehtori ja yliopettaja Turusta. Hän on työskennellyt hoitajana, opetustehtävissä, projektitöissä ja tutkijana sekä Suomessa että ulkomailla. 43 työvuoden jälkeen Ellilä siirtyi eläkkeelle. Blogissaan hän katselee uraansa taaksepäin, mitä tuli tehtyä. Tulevissa blogeissaan Ellilä pohtii ajankohtaisempia mielenterveystyön ja psykiatrisen hoitotyön kysymyksiä.
”Aloitin sairaanhoitajaopinnot 1979 ja jäin eläkkeelle 2021. Valmistuin sairaanhoitajaksi 1981, erikoissairaanhoitajaksi 1983, sairaanhoidon opettajaksi 1989, maisteriksi 2000 ja tohtoriksi 2007. Ehdin työurani aikana työskennellä hoitotyössä eri tehtävissä, sairaanhoidonopettajana, lehtorina ja yliopettajana. Opiskelin työn ohessa, toimin tutkijana ja kehittämisprojektitöissä yleensä kansainvälisissä hankkeissa.
Sairaanhoitajakoulutuksen lomien aikana työskentelin hoitoapulaisena Åkersbergassa Tukholmassa Asiakkaat olivat kehitysvammaisia aikuisia. Työ oli mukavaa ja palkat paremmat kuin Suomessa. Meistä suomalaisista pidettiin, olimme ahkeria. ”Tuletko myös jouluna?” minulta kyseltiin. Sain uusia kavereita, monet heistä läheisiä ystäviäni edelleen. Tukholma oli maailmanluokan kaupunki, tuntui että koko maailma oli minun. Opin puhumaan ruotsia. Tuntui myös, että ammatinvalinta oli oikea. Ura Ruotsissa ei myöskään tuntunut mahdottomalta. Se ei lopulta toteutunut, mutta Maarianhaminaan asti ehdin sentään, tosin vasta 43 vuoden kuluttua.
Varsinaiset sairaanhoitajan työt aloitin kesäsijaisena, hyvin epätyypillisesti, mielenterveystoimistossa. Tapasin laajan kirjon monenlaisia ihmisiä. Pääasiallisesti kohtasin potilaita kahden kesken toimiston tiloissa. Teimme myös kotikäyntejä ja pidimme vastaanottoja lähikaupungeissa. Kesätöissä minulla oli kaverina lääkäriopiskelija. Myöhemmin tavatessamme hän, nykyinen emeritus psykiatrin ylilääkäri, totesi: ”Ei me Heikki taidettu merkittävästi potilaiden vointiin vaikuttaa, mutta ei me pahaakaan tehty”.
Seuraavaksi työskentelin kotisairaanhoitajana maaseudulla. Työ pesuissa auttamisen ja säärihaavojen parissa oli lopulta aika leppoisaa. Ajelin Escortillani ”punaisella salamalla”, ympäri maaseutua. Kävin muun muassa saunassa muistisairautta sairastavan isännän kanssa. Menimme yhdessä lauteille, otimme löylyt, ja sitten pesin hänet. Emäntä odotti saunakamarissa ja pisti herralle saunatakin päälle ja talutti tupaan. Itse otin vielä löylyt. Sisällä talossa minulle oli katettu kahvipöytä, pöytäliina oli valkoinen. Ei puhettakaan, että olisi ollut kiire. Kaikkia sortteja piti ottaa. Tuolloin maaseudulla elettiin verkkaisesti ja monin paikoin melko alkeellisissa oloissa: ilman sisävessaa, lämmitys hoidettiin puilla ja vesi lämmitettiin saunan padassa.
Kliinisen urani aikana viihdyin pisimpään Turussa psykiatrisilla akuuttiosastoilla ja Tyksin yleissairaala psykiatrisella kriisiosastolla. Pidän näitä osastoja edelleen ammatillisina koteinani. Tutustuin upeisiin kollegoihin, monista heistä tuli ystäviä, erityskiitokset Riitalle ja Merjalle. Sain arvokkaan perinnön ihmistä kunnioittavasta hoidosta. Opin, että lääketieteellinen diagnoosi selittää vain osan ihmisen käytöksestä ja oireista. Ihminen on aina myös suhteessa toisiin ihmisiin. Potilaiden perheet pyrittiin pitämään mukana hoidossa mahdollisimman paljon, ja työnohjaukseen osallistuminen oli itsestäänselvyys.
Osastoilla kiinnostuin myös psykoterapiasta ja potilaan hoitoprosessin tutkimisesta. Psykoterapeuttia minusta ei kuitenkaan tullut – tutkija kyllä. Tutkimukseni tuloksia esittelin lopulta hoitotyön konferenssissa Englannissa. Työyhteisön suhtautuminen tutkimukseen oli jokseenkin ristiriitaista: ”Mitäs toi nyt on?” Hoitajat eivät juurikaan olleet sellaista harrastaneet. Tämä debyyttitutkimuksenikin oli lopulta aika vaatimaton hoitoprosessin kuvaus. Konferenssissa tätä kuvausta kohtaan osoitettiin kuitenkin kiinnostusta, ja minä jatkoin tutkimuspolulla. Siemen oli kylvetty.
Kävimme tyttöystäväni Anun kanssa töissä myös Helsingissä Lapinlahden sairaalassa, psykiatrian Mekassa, kuten paikkaa tuolloin luonnehdittiin. ”Lappari” oli Turun klinikkaan verrattuna hyvin lääkärivetoinen. Resurssit olivat hyvät, koulutusta oli saatavilla, työkaverit olivat mukavia ja ympäristö upea, keskellä Helsinkiä. Kävimme saunassa punaisessa tiilirakennuksessa “Venetsiassa”, meren rannalla. Vaan ei tullut meistä stadilaisia, suurin syy taisi olla koti-ikävä ja asuntojen korkeat hinnat. Lähdimme takaisin kotiin – Turkuun. Helsinki jäi, mutta Anun kanssa yhdessä ollaan oltu yli 40 vuotta.
Lapparin jälkeen hakeuduin, hetken mielijohteesta, työhön Tyksin ensiapupoliklinikalle. Halusin kokeilla, riittääkö tietotaitoni myös ihan ”oikeisiin töihin”, eikä vain ”kortin peluuseen”, jota monen mielestä psykiatrinen hoitotyö suurelta osin oli. Työ polilla oli nopeatempoista, pätemisen tarpeet tyydyttyivät, pärjäsin hyvin ja opin uutta. Itseluottamuksenikin koheni. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, uusia ystäviä.
Eräs kesätyö erityisesti jäi mieleen, pidin kuukauden verran poliklinikkaa Turun lääninvankilassa. Tämä periodi avasi jälleen aivan uuden maailman. Pääasiallinen tehtäväni oli lääkärin avustaminen ja lääkkeiden jakaminen. Kaikki lääkkeet liuotettiin veteen ennen jakoa. Kuriositeettina pitää mainita, että sairaanhoitajan työtehtäviin kuului myös vankilan ruoan syöminen – ihan laaduntarkkailun merkeissä.
Heikki Ellilän seuraava blogi ilmestyy 4.12.2023.