Sairaanhoitaja, palliatiivisen hoitotyön kliininen asiantuntija, saattohoitokouluttaja Marjaana Väänänen toivoo, että eutanasiasta alettaisiin yksinkertaistavan vastakkainasettelun sijaan keskustella haastavana sekä vallitseviin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin sidoksissa olevana moraaliseettisenä kysymyksenä.
Annoin allekirjoitukseni eutanasiaa koskevan lakialoitteen hyväksi vuonna 2016, kun asiaa viimeksi ajettiin eduskunnan käsiteltäväksi. Tämän jälkeen kysymys on muuttunut itselleni huomattavasti ristiriitaisemmaksi ja kantani kyseenalaistavammaksi. Enää en pysty eutanasiaa kritiikittömästi kannattamaan muun muassa yhdenvertaisuuden näkökulmasta, mutta täydellinen kieltäytyminenkään ei tunnu helpolta ratkaisulta. Toisin kun usein ajatellaan, eutanasiaa voidaan tarkastella kriittisesti myös puhtaasti ei uskonnollisista tai vakaumuksellisista syistä. Itselleni kysymys on ennen kaikkea eettinen ja yhteiskunnallinen.
Ajankohtaiset keskustelut ja näkemykset saavat sävynsä aina vallitsevista yhteiskunnallisista olosuhteista, ja tämän tosiasian vaikutukset on huomioitava myös eutanasiakeskustelussa. Sosiaali- ja terveysalan palvelujärjestelmä on kamppaillut, kamppailee ja tulee tulevaisuudessakin kamppailemaan mitä moninaisimpien haasteiden ja ongelmien kanssa, joista muun muassa työvoimapulan ja vanhusväestön vääjäämättömän kasvun muodostama yhtälö koskettaa meitä kaikkia jollain lailla, suoraan tai välillisesti. Palvelujärjestelmän epäjohdonmukaisella kuormittumisella on monialaiset heikentävät vaikutuksensa palveluiden laatuun, jolla taas uskoakseni on suora vaikutus ihmisten kokemaan luottamukseen suhteessa palveluihin. Luottamuspula herättää epävarmuutta, pelkoa ja ahdistusta: ”Saanko apua, kun sitä tarvitsen?” Tämä turvattomuudesta nouseva kysymys on erityisen haavoittava, kun se yhdistetään parantumattomasti sairaan ja kuolemaa lähestyvän ihmisen elämään.
Eduskuntaan etenevässä lakialoitteessa eutanasian edellytyksenä on kuolinapua toivovan ihmisen kuolemaan johtava sairaus, johon liittyen hän kokee sietämätöntä kärsimystä. Koska kriisiytynyt palvelujärjestelmä ongelmineen on osaltaan lisäämässä kuolevienkin ihmisten kärsimystä, on varmasti vaikeaa, ellei jopa mahdotonta tehdä eroa, mikä kärsimys johtuu mistäkin. Tästä syystä eutanasiakeskustelun käyminen tällaisena aikana ei ole ongelmatonta, ja sen vaikutukset keskusteluun, mielipiteisiin ja asenteisiin täytyy tiedostaa. Vaikka on eettisesti kestämätöntä todeta nykyisen järjestelmän aiheuttavan ja lisäävän kuolemaa lähestyvien ihmisten kärsimystä, ei palveluiden rakenteelliset ongelmat, kuten resurssi- tai osaamisen puute, voi koskaan olla peruste eutanasialle. Ratkaisu tästä aiheutuvan kärsimyksen lievitykseen täytyy löytyä muualta.
Kaiken kaikkiaan toivon, että näin suuren eettisen kysymyksen kiistanalaisuus tunnustettaisiin selkeämmin, ja polarisoivan, välillä jopa tarkoitushakuiselta tuntuvan ja tärkeää aihetta yksinkertaistavan vastakkainasettelun sijaan ryhdyttäisiin aidosti keskustelemaan eutanasiasta sellaisena, kuin se on; haastavana sekä vallitseviin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin sidoksissa olevana moraaliseettisenä kysymyksenä, johon ei liene löydettävissä yhtä oikeaa vastausta.
