Sairaanhoitaja Terhi Leinonen jatkaa Sairaanhoitajaliiton blogistina. Tässä tuntoja syksyltä 2020.
Ilta-aurinko laskee johonkin meren ja kaukaisen rantaviivan taakse. Vain yksi lauttarannan tuulimyllyistä on käynnissä. Se näyttää leikkaavan tuulen ja toisesta tuulimyllystä hohkaavan punaisen valon rauhallisella liikkeellään. Istun rannalla enkä tiedä miten kauan olen sitä katsellut. En tahdo liikahtaa. Miten kauan voin istua paikallani, tuntea tuulen hiuksillani ja hengittää kosteaa ilmaa? Annan tuulen kuivata kyyneleeni, ja haudata pauheensa alle niiskutukset, sateen ja kylmyyden lisäksi tunnen kehossani rauhan ja levollisuuden. Palelen, mutta istun edelleen tuijottamassa merta, joka kuohuu omia aikojaan. Lautta tulee ja lautta lähtee. Meri velloo, osuu rantakiviin, pärskähtää, ja hioo niitä voimallaan, ulottuu pienimpiinkin uurteisiin, upottaa säälimättä hetkeksi alleen. Mietin, miten rikkinäinen ihminen voi olla.
Niin rikki, ettei saa henkeä. Että itkusta kirvelevät silmät eivät aukea aamulla. Niin rikki, että tuntee vain tyhjyyden, voimattomuuden ja putoamisen tunteen. Niin rikki, ettei tunne eikä näe mitään muuta kuin rikkinäisen sielun. Nanosekunnin ajan keho yrittää oksentamalla viestittää, että elintoiminnot ovat käynnissä. Sydän lyö vielä, vaikka elääkin keskellä päättymätöntä painajaista. Sitä tietää, että ainoa vaihtoehto on selviytyä, haparoida tunnelissa, josta ei löydä ulos. Ehkä on niin rikki, että ajatukset hämärtyvät yhdeksi mössöksi. Ote kaikkeen irtoaa, tunteet repivät eri suuntiin, askeleet eivät kanna, ajatukset haarautuvat ja juoksevat kilpaa pakoon järkevää kokonaisuutta. Tietää, ettei pääse tästä tilasta pois, mutta työskentelee autopilotilla. Sitten tulee romahdus. Se hetki, että keho ei enää kanna, mieli ei enää jaksa, ja ensimmäinen järkevä ajatus on vieno toive saada apua. Kuinka voimalla voikaan pudota polvilleen, haukkoa henkeään tuskasta, jota ei kuitenkaan pysty sanoin kuvaamaan.
Hoitajat on koulutettu kannattelemaan ihmisiä kriisien yli. Olemme kohdanneet kuolemaa, lohduttaneet, auttaneet käsittelemää surua ja tuskaa. Otamme kiinni, kun omaisen voimat loppuvat musertavan tiedon alle. Olemme tottuneet arvioimaan kipua, lääkitsemään, pitämään kädestä, vaihtamaan asentoa ja helpottamaan oloa. Luemme lapsipotilaille satuja, hyssyttelemme sylissämme pieniä, juuri kohdusta tulleita ihmisen taimia kuin keinoemot. Viemme vanhemmalle kahvia, vakuutamme, että me pidämme huolen, jotta he saavat huokaista. Käärimme vanhuksen jalat villasukkiin, korjaamme silmälasit nenälle, siistimme leivänmurut rinnuksilta, siinä sivussa pyyhkäisemme peittoja suoraan, kohennamme tyynyä, täytämme vesilasia ja hymyilemme äänettömälle kuiskaukselle. Voiko hoitajaan sattua? Voiko hoitaja, hoitajuus ja ammatti-identiteetti mennä rikki?
Painavan viittansa alla hoitaja on ihminen, jota koskettaa rintasyöpä, auto-onnettomuus, uupumus, sydänkohtaus, äkkikuolema, lapsen sairastuminen, tulipalo, puolison uskottomuus, taloudelliset ongelmat ja kaikki muutkin ihmiselämän kriisit. Niin lapselliselle kuin se kuulostaakin, minulle valkeni vasta koronakevään jäljiltä, että hoitajan viitan alla elää ihan tavallinen äiti, isä, puoliso, isovanhempi tai naapuri. Ihan tavallinen ihminen, jonka keho antaa varoitusmerkin sairaudesta, sairastuu, kestää raskaat hoidot tai käy ne vaikeimman polun kautta. Ihminen, joka joutuu joskus luovuttamaan ja hyväksymään inhimillisyyden rajansa. Mitä on olla hoitaja, josta tulee potilas? Miltä tuntuu, kun joutuu kokoamaan arkensa eristyksen keskelle, kanavoimaan energiansa tärkeimpiin asioihin ja luomaan itsensä uudelleen kriisin jälkeen.
Vuosi 2020 on eriskummallisin kokemani vuosi vanhempana, äitinä, vaimona, tyttärenä, miniänä, ystävänä ja sairaanhoitajana. Opin kantapään kautta, että hoitajana minulla ei ole koskemattomuutta elämän raadollisuudelle, ei immuniteettia sairastumiselle tai sen kummemmin mitään ammatin mukanaan tuomaa suojaa elämän vaikeuksille. Vaikka korona näytti koko hoitohenkilökunnasta parhaat puolet, sankarillisuuden, ja ammattiryhmien ylittävän taistelutahdon yhtenä rintamana, se näytti myös raadollisuutensa.
Kun osa hurrasi taistelun ollessa ohi, joku keräsi voimia omaan taisteluunsa. Kun sairaalan käytävillä hengitettiin vapaampaa ilmaa, hymyiltiin ja elettiin elettiin vapaammin, yksi meistä puki kotona maskin ja etsi parkkipaikkaa syöpiksen pihalla. Kun suurin osa meistä piti pätkittyjä lomiaan, toinen toipui kirurgisella osastolla henkilökohtaisesta taistelustaan. Niin moni kerää voimia ja nuolee haavojaan, järjestää elämäänsä uusiksi koronakevään jäljiltä, sisustaa uutta kotiaan ja odottaa lapsiaan viikonlopuksi. Mietin mitä suree se nainen, jonka näin itkevän parkkipaikalla ennen työpaikalle menoa? Ehkä hän suree läheistään, eroa tai kaipaa pientä lasta, jota on niin vaikeaa saada. Yhden rinnan nainen suree hiuksiaan, kerää paloja minuudestaan, kaipaa töihin ja paluuta normaaliin. Hetkittäin tuntuu, että ympärilläni on suuri määrä uupumusta ja surua, joihin en löydä lohtua. Tuskaa, jota en pysty hoitamaan ja sielun sisäisiä haavoja, joita en osaa parantaa. Tunnen avuttomuutta ja pohjatonta surua siitä, että viittani alla ei ole supervoimaa, jolla korjata rikkinäinen ihminen.
Tiedän, miten pieniin palasiin elämä voi särkyä yhdestä lauseesta, yhdestä mielivaltaisesta tapahtumaketjusta, yhdestä rysähdyksestä, yhdestä löydöksestä, pelottavasta ajatuksesta, jonka haluaa varmistaa viattomaksi ennen kuin elämä jatkuu. Miten moniin palasiin voi hajota, kun oman kehosi saumat antavat periksi ja kokonaisuus alkaa ratketa. Ja vaikka haparoivin käsin ompelisit palasia yhteen, joudut lopulta luovuttamaan. Kaikki hajoaa ja vajoat johonkin tummaan ja syvään, ulos minuudestasi, ulos rooleistasi ja kuorestasi. Minä todellakin tiedän, miten tyhjä voi niin voimakkaalla kädellä runnottu sielu olla.
Tiedän, että tämän kevään jälkeen mikään ei enää koskaan ole niin kuin ennen.
Silti vieno avunpyyntö voi kaikua juuri oikeille korville, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Elämä jatkuu, suru väistyy ja sen kanssa kykenee elämään. Tuska ei päivittäin hallitse kehoa ja ihminen pääsee jaloilleen, opettelee kävelemään, vaikka haparoisikin. On päiviä, jolloin on ehyempi, ja on päiviä, jolloin on paljon rikkinäisempi kuin eilen. Silti jokainen askel kohti uutta huomista korjaa murtunutta sielua. Jokainen päivä, jonka sydän lyö, on mahdollisuus eheytyä. Halata lapsia, suukottaa puolisoa ja hyväksyä ihmisyytensä. Vaikka nyt olisit vielä ihan rikki, lähitulevaisuus voi tuoda tullessaan kaivatut hyvät uutiset. Puhtaat ct-kuvat, parantuneen haavan, poistetun kipsin, kasvavat hiukset, uuden työn, määräaikaisuuksien loppumisen vakinaistamiseen, työttömyyden loppumisen, positiivisen raskaustestin ja pienen sydämen lyönnit ultrassa.
Nousen seisomaan rantakivelle, katson hymyillen tuulimyllyä, merta ja kastuneita kiviä. Vaikka tuuli tuntuu iholla kyynelpuron jälkeen viileälle ja keho tuntuu voimattomalta, olen vahvempi kuin pitkään aikaan.
Etsi ja löydä oma valosi tunnelista. Tartu tilaisuuteen olla ehyempi. Ota vastaan pelastusliivit, ja pue ne yllesi. Auta ensin itseäsi, jotta jaksat olla ihminen hoitajuutesi takana huomennakin.
