Siirry sisältöön
Sairaanhoitajapäivät Liity jäseneksi Asiointipalvelu
In English Haku

Kaikki muut roolit väistyvät

Sairaanhoitaja Terhi Leinonen jatkaa Sairaanhoitajaliiton blogistina. Tässä tuntoja syksyltä 2020.

Omenat kypsyivät, pionit eivät kukkineet nupuista huolimatta, mutta pioniseura pitää kyllä syyskokouksena lähiaikoina. Mansikat on poimittu, salaattipenkki antanut satonsa ja terassilla tulee istuttua koko ajan vähemmän. Juhlimme kolmikymppistä. Uutta alkua, puhtaalta pöydältä aloitusta. Juhlimme terveystieteiden maisteria, kummitätiä ja ystävää. Miten monta ilonaihetta mahtuu lyhyeen aikaan, vaikka raskas kevät ja kesä painavat jäsenissä. Latasitko sinä lomasi aikana akkuja?

Harmauden jälkeen syysaamut ovat kauneinta vähään aikaan ja aamuinen koleus auringon paistaessa yhä matalampaa tuntuu iholla raikkautena, jota kesän jälkeen kaipaa niin kovasti. Syksy tuo lähes aina mukanaan uuden alun. Katson sairaalan työmaan nostureita, jotka kylpevät syksyisessä auringonvalossa, ja mietin moniko vastavalmistunut sairaanhoitaja vaihtaa kesän jälkeen työpaikkaansa? Oletko juuri sinä se vastavalmistunut, joka hyppää uusiin haasteisiin? Konkari, muistatko vielä ihan ensimmäisen sairaanhoitajan kesäsi? Ehkä joku kollegoistasi alkaa opiskella, joku jää odotetulle äitiyslomalle ja toinen jatkaa vanhempainvapaalla. Kaiken uuden ja raikkaan keskellä vanha riesa on keräillyt voimiaan ja alkaa olla voimissaan. Korona nostaa päätään kesäuniltaan, ja se on valmis uuteen aaltoon.

Siinä missä kesän sai hengittää ja elää rauhallisin mielin, syksy tuo tullessaan kylmän totuuden. Päiväkodin ovella käännytetään nuhainen lapsi kotiin yksi toisensa jälkeen. Koronatesteihin on jonoja. Soitin nuorimmaisestani terveyskeskukseen ja saimme ohjeistuksen, että lieväoireisia ei juuri nyt testata. Lapsi saa toipua flunssaansa kotona ja hänet voi viedä päiväkotiin yhden oireettoman päivän jälkeen. Turhaudun, koska olen jumissa kotona seuraavat kolme päivää, elämme maanantaita ja mies on kotona torstaina. Perjantaina pääsen jatkamaan perehtymistäni. Itkettää, sillä olen todella varma, että nuha johtuu puhkeavista hampaista. Milloin tämä loppuu? Onko koko syksy tätä? Miten käy joulun? Tuleeko edes joulupukkia? Entä kuinka ihmiset selviävät palkatta kotona nuhaisten lasten kanssa, miten käy pienyrittäjien? Lohduttaudun sillä, että hoitajalle pitäisi ainakin riittää töitä. Lopulta naurattaa ajatus siitä, että joulupukin tekoparran alta ei varmaan valkoinen maski paljoa näkyisi. Mietin, kauanko menee, että maskisuositus potilaskohtaamisessa astuu taas voimaan ja kohautan olkiani, periaatteessa tämä ei ihan niin lujasti kosketa minua, koska vaihdoin juuri työpaikkaa.

Palasin leikkaussaliin syyskuussa. Vihreät liinat, suojatakit, lyijyliivit, hätäkuulutukset ja pitkäaikainen maskinkäyttö nousevat selkärangasta uinumasta. Kaikki on jotenkin suurempaa ja avarampaa. Pelkästään potilaiden rintakehät ovat valtavia ja olen alkuun hukassa jo pelkästään ekg-kytkennän kanssa, lääkemäärät ovat suurempia, anestesiavälineiden vaihtoehdot ovat käytännössä nainen ja mies, opettelen kanyloimaan ja opettelen kanyloimaan nimenomaan isoilla kanyyleillä. Pikkiriikkiset kanyylit ja niiden teippaukset alkavat tuntua erikoisosaamiselta. En löydä tavaroita, kävelen taukohuoneen ohi vahingossa, en muista varastojen sijaintia, mutta yritän muistaa nämä kaikki huomenna. Työpäivän aikana kukaan ei itke. Hoidan pelkästään aikuisia potilaita toista kertaa elämässäni. Ensin vähän ehkä pelkään ja jännitän kovasti, mutta lopulta uskallan hengittää. Anestesiat tuntuvat jättiläismäisiltä vuoristoradoilta sekä monitoreissa että mielessäni.

Tajuan eräänä iltapäivänä, että perehtymismoodi on ollut päällä koko vuoden 2020 ja jatkuu edelleen. Tunnistan tutun päänsisäisen sekamelskan, johon yritän saada tolkkua. Koitan imeä itseeni vaihtuvista perehdyttäjistä parhaat puolet ja päästä itse seuraavalle tasolle osaamisessani. Tunnistan taas, miten vähän tiedän ja miten vähän hallitsen. Kaipaan hetkittäin tosi kovasti sitä tunnetta, kun koin viimeksi osaavani ja hallitsevani työtäni, pelkään, etten saavuta koskaan enää mielenrauhaa työntekoon.

Tiedostan, että jonkinlaisen mielenrauhan saavuttamiseen menee pitkä aika ja noina hetkinä hoitajuuteni on toistuvasti kriisissä, vaikka ihmiset ympärilläni kertovat myötätuntoisesti, miten sekavaa heidän keväänsä on ollut vaihtuvine työpisteineen ja uusine käytäntöineen. Koen, etten ole yksin enkä ainut. Olen lukenut tutkimustuloksia siitä, miten uupuneita hoitajat ovat, ja kuinka loppu suurin osa on koronaan. Ymmärrän kuormituksen muuttuviin ohjeistuksiin, karanteeniin, koronavilkkuun ja siihen pelkoon, että oma yksikkö jätetään hiljaisuuteen, sammutetaan valot ja mennään avuksi sinne missä tarvitaan.

Miten ihania ihmisiä hoitajat ovat, kollegiaalisuus ja joustavuus on hiottu huippuunsa koronan aikana. Mutta entäs jälkipyykki? Kuka sen pesee? Kuka auttaa hoitajat yli koronan oheisvaikutuksista, jolloin omaa työtä tehdään vielä oman työn päälle, jotta korjataan koronan vaikutuksia? Päivittäin tulee vastaan korona, korona ja korona. Kollega kertoo, miten uuvuttavaa oli siirtyä koronateholle, vaihtaa paikkaa ja olla väärissä tiloissa väärien kasvojen kanssa. Periaatteessa työ on selkärangassa, mutta kuitenkin ihan erilaista. Nyökyttelen ja olen taas onnellinen maskista, jonka taakse voin piiloutua. Tuntuu, että kollega näkee minun lävitseni, hänen katseensa porautuu minuun kysyvästi ja myönnän, että teho-osasto on raskas paikka hoitajalle. Miksi on niin vaikeaa sanoa, että hoitajuuteni ei kestänyt surua ja tuskaa, sairaita pieniä potilaita ja lohduttomuutta? Että edes korona ei kuormittanut minua niin paljon keväällä tai kesän ja alkusyksyn aikana, kuin lohduttomuus ja suru sankarinviitan alla.

Vilkaisen vielä auringossa paistattelevia nostureita, joita jäin katsomaan matkalla pukukopille. Työpäiväni on jo ohi, mutta tuulimyllyjen lisäksi nosturit antavat lohtua. Kyllä minä selviän tästä vuodesta ja perehtymisestä, askel kerrallaan ja asia kerrallaan, koska kukaan ei oleta sen enempää kuin ihmisyys antaa myöten. Niinpä parsin edelleen sankarinviittaani ehyemmäksi ja huomaan sen liehuvan jo paljon kevyempänä kuin aiemmin. Annan auringon helliä kasvojani autolle kävellessä ja hengitän raitista syysilmaa. Vilkutan auton valoja päiväkodin portilla odottavalle pikkumiehelle, jonka halaus saa kyyneleet silmiini.

Kyllä me selviämme tästä syksystä. Koronasta. Uupumuksesta, unettomuudesta, väsymyksestä, potilasjonoista, alanvaihtoajatuksista, koronatehosta, päiväkotiarjesta, keskenmenoista, pahoinvoinnista, syysflunssasta, vaihtuvista ohjeista ja sekavasta ajanjaksosta. Me selviämme tästä, koska olemme ihmisiä, oman elämämme sankareita ja ennen kaikkea sairaanhoitajia kaikkien muiden rooliemme väistyessä.

Me selviämme tästä, koska luovuttaminen ei ole vaihtoehto.