Siirry sisältöön
Sairaanhoitajapäivät Liity jäseneksi Asiointipalvelu

Käsien sitominen pitkittää hoitoa

Tehohoitopotilaan fyysinen rajoittaminen on harvoin tarpeen. Käsien sitominen ei nopeuta potilaan toipumista.

Sairaanhoitaja Anna on omahoitaja 65-vuotiaalle Ristolle, joka on teho-osastohoidossa vaikean keuhkokuumeen ja sepsiksen takia. Risto on ollut hengityslaitehoidossa, ja hänet on eilen ekstuboitu. Risto pyytää toistuvasti vettä ja yrittää repiä hoitovälineitään pois. Anna kieltää häntä poistamasta hoitovälineitään, mutta Risto onnistuu lopulta nappaamaan nenämahaletkunsa pois. Anna miettii, pitäisikö Riston kädet laittaa kiinni.

Kannattaako sekavuusoireyhtymästä kärsivän potilaan kädet sitoa tehohoidossa, terveystieteiden maisteri ja HUS Akuutin sairaanhoitaja Martina Pitkänen?

– Jos potilaan levottomuuden hoitoon lähdetään vastaamaan fyysisellä rajoittamisella, täytyy ymmärtää sen riskit. Sitominen tulee pitkittämään tehohoitodeliriumia sekä pahentamaan potilaan ahdistuneisuutta ja siihen liittyvää levottomuutta. Sitominen ei ole hoitokeino, aihetta pro gradu -työssään tutkinut Pitkänen sanoo.

Toisin päin kuin monesti ajatellaan, fyysinen rajoittaminen jopa lisää riskiä siihen, että potilas irrottaa itseltään hoitovälineitä.

– Esimerkiksi teho-osastolla käsistään kiinni sidotuille potilaille tapahtuu enemmän vahinkoekstubaatioita kuin muille hengityslaitehoidossa oleville potilaille. Toki syy-seuraussuhde ei ole näin yksinkertainen, koska levottomimpia potilaita myös rajoitetaan enemmän, Pitkänen sanoo.

Fyysinen rajoittaminen ei ole myöskään vaihtoehto lääkinnälliselle rauhoittamiselle. Pitkänen sanoo, että itse asiassa sidottuna oleville potilaille annostellaan enemmän rauhoittavia lääkkeitä kuin muille potilaille.

Potilaalle kannattaa kertoa, mitä hoitovälineitä häneen on kiinnitetty. Hänen voi myös antaa tunnustella niitä.

Olennaisinta levottoman potilaan hoidossa teho- ja valvontaosastolla on Pitkäsen mukaan lähestyä levottomuuden syitä hoitotyön keinoin, ei rajoitustoimin.

Ensin selvitetään ja hoidetaan mahdollista kipua. Apuvälineenä käytetään potilaalle soveltuvaa kipumittaria.

Optimaalisen rauhoittavaa lääkehoitoa arvioidaan sedaation eli rauhoittamisen, agitaation eli ahdistuneisuuden ja levottomuuden sekä tehohoitodeliriumin mittareilla, jotta myös ylilääkitsemiseltä vältyttäisiin.

Tämän jälkeen levottomuuden ehkäisyyn ja hoitoon käytetään monipuolisesti hoitotyön eri keinoja.

– Se on arvioimista ja kokeilemista. Vain luovuus on rajana, Pitkänen sanoo.

Keinoja ovat muun muassa potilaan mobilisoiminen, ympäristön rauhoittaminen sekä potilaan ohjaaminen ja orientoiminen aikaan, paikkaan ja tilanteeseen.

Hoitovälineet kannattaa myös kiinnittää hyvin ja arvioida niiden tarpeellisuutta. Hoitovälineiden vieminen pois potilaan näkökentästä saattaa myös auttaa.

– Potilaalle kannattaa kertoa, mitä hoitovälineitä häneen on kiinnitetty. Hänen voi myös antaa tunnustella niitä. Täytyy ylipäätään kiinnittää huomiota levottoman potilaan kanssa kommunikointiin, Pitkänen kertoo.

Agitaation hallintatekniikoita käyttämällä ei ajauduta väittelemään ja vastustamaan potilasta.

Kyseessä on paikallinen, hoitokulttuurinen ilmiö, jossa asenteet vaikuttavat.

Fyysisen rajoittamisen käyttäminen hoidossa ei tutkitusti ole yhteydessä hoitajan ikään eikä kokemukseen. Vaikka usein ajatellaan, että se johtuu henkilöstövajauksesta, tutkimustulokset kertovat muuta.

– Kyseessä on paikallinen, hoitokulttuurinen ilmiö, jossa asenteet vaikuttavat. Kulttuuri on määräävämpi tekijä kuin mikään hoitajan ominaisuus, Pitkänen sanoo.

Hän jatkaa, että on myös osastoja, joissa sitomista ei tehdä koskaan. Esimerkiksi Britanniassa on teho-osastoja, joissa ei ole lainkaan rajoitusvälineitä. Siellä hoitajat ovat kuitenkin kokeneet, että he joutuvat useammin fyysisiin pitelytilanteisiin. Sekään ei ole toivottavaa, koska hoitajalla on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen.

Pitkänen sanoo, että ihmisiä hoidettaessa ei ole ”ei koskaan” -tilanteita. Vain saattohoito on poikkeus, jossa ei koskaan sidota, vaan tarkistetaan lääkitystä. Pitkänen kehottaakin Annaa luottamaan omaan harkintaansa.

– Arvioi aina itse – vaikka edellinen vuoro olisi jo tehnyt päätöksen. Tilanteet voivat aina muuttua, hän sanoo.

Teksti Mari Schildt

Kuva Shutterstock

Sairaanhoitaja ja terveystieteiden maisteri Martina Pitkänen työskentelee HUS Akuutissa.

Kirjoitus on julkaistu Sairaanhoitaja-lehdessä 7/2022. Lue koko lehti.

sulje
Lue lisää ja liity!