Sairaanhoitajan työ on ristiriitojen kannattelua ja epävarmuuden sietämistä. Hoitotyössä saa pelätä, kun pelottaa, mutta ei kannata hukata arvokkuuttaan ja kykyään nauttia ammatista.
Sairaanhoitajaopiskelija Jenni miettii, miten sairaanhoitajan ammatin vastakohtaisuuksiin pitäisi suhtautua. Hän kertoo nauttivansa potilaiden kanssa tehtävästä työstä, mutta samaan aikaan hänen on vaikea asennoitua tylyihin kommentteihin ja työhön liittyvään väkivallan uhkaan. Miten rakentaa itsetuntoa ja vahvaa uraa työssä, josta ei saa kiitosta? Miten välttää leipääntyminen, joka välittyy kokeneiden kollegoiden asenteista?
Erikoissairaanhoitaja, pari- ja perheterapeuttikouluttaja ja työnohjaaja Aino Maija Rautkallio, miten neuvoisit Jenniä kohtaamaan sairaanhoitajan työn ristiriitaisuuksia?
– Kysymyksenasettelu on todella tärkeä. Jokaisen meistä on pitänyt, ja pitää edelleen, löytää näihin kysymyksiin sellaisia ratkaisuja, joiden kanssa voi tätä työtä tehdä. Jos kysymykset jäävät kysymättä, ajatukset pohtimatta ja jakamatta, tie leipääntymiseen ja uupumiseen on leveä, hän vastaa.
Ihmisen hoitaminen on Rautkallion mukaan ristiriitojen kannattelua ja epävarmuuden sietämistä. Ristiriitoja ei kannata ihmetellä, vaan paremminkin kiinnostua niistä: Nytkö ne jo tulivat esiin?
– Sairaana ihminen on hädissään ja epäjohdonmukainen. Sairastaminen ja paraneminen herättää monenlaisia ristiriitaisia tunteita, joita meidän hoitavien ihmisten tulee ottaa vastaan ja kannatella. Hoitamisesta nauttiminen ja potilaiden vaikeiden tunteiden ja reaktioiden vastaanottaminen eivät ole toistensa vastakohtia, vaan vuorovaikutuksen eri puolia ja vaiheita, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään, Rautkallio sanoo.
Lähes kaikki leipääntyminen kumpuaa kokemuksesta, että on jäänyt yksin ja vaille arvostusta.
Miten sairaanhoitajia kohdellaan, on kokonaan toinen asia. Kukaan ei saa käyttäytyä huonosti, ketään ei saa kohdella asiattomasti.
– Sellaiseen saa ammatillisen rauhallisesti todeta, että edellytän asiallista kohtelua, jotta voin olla avuksi. Kun sen on sisäistänyt, ja siihen on organisaation tuki, asian voi sanoa ihan samalla tavalla, kuin kertoisi potilaalle muustakin aseptiikasta, Rautkallio sanoo.
Hän korostaa, ettei ammattilaisen ikä, sukupuoli tai status saa vaikuttaa sanan painokkuuteen.
– Professionaali ilmaisu on meidän velvollisuutemme. Emme ole tyttöjä tai poikia vaan ammattilaisia, hän painottaa.
Vaikka töitä tehdään väkivallan uhan alla, hän muistuttaa, että työnantajan velvollisuus on tehdä työnteosta turvallista. On hyvä myös muistaa, että mitä turvallisempia itse olemme, sitä vähemmän on uhkaa ja väkivaltaa.
– Tiimityön rakenteet ja riittävä ymmärrys väkivallasta ilmiönä ovat työn turvallisuuden perusta. Saa pelätä, kun pelottaa, ja saa turvata itsensä. Saa myös säilyttää arvokkuutensa, yöunensa, elinvoimansa ja työkykynsä, hän sanoo.
Sairaanhoitajan itsetunto kumpuaa Rautkallion mukaan ammattitaidosta, vahva ura puolestaan paljosta oppimisesta, työstä ja asenteesta, että työtä tehdään yhdessä.
– Lähes kaikki leipääntyminen kumpuaa kokemuksesta, että on jäänyt yksin ja vaille arvostusta, vaille nähdyksi tulemista. Ole sinä se, joka kiinnostuu leipääntyneen kollegansa uran vaiheista ja loiston hetkistä! Tee niistä suuria kuuntelemalla, kyselemällä ja oppimalla. Naurakaa yhdessä, paljon!
Vielä lopuksi Rautkallio antaa Jennille voimalauseen, jonka hän itse sai matkaansa arvostamaltaan norjalaiselta perheterapeuttikouluttajalta Tom Andersenilta: ”Be personal but private.”
– Eli ole henkilökohtainen mutta yksityinen. Toivon, Jenni, että säilytät nautinnon työssäsi!
Teksti Mari Schildt
Kuva Shutterstock
FM Aino Maija Rautkallio on erikoissairaanhoitaja, pari- ja perheterapeuttikouluttaja sekä työnohjaaja.
Artikkeli on julkaistu Sairaanhoitaja-lehdessä 4/2021. Lue koko lehti.
