Kivun hoitaminen lähtee liikkeelle kysymyksestä: onko sinulla kipua? Lapselta voi kysyä, sattuuko sinua johonkin, tai näyttäisitkö, mihin sinua sattuu.
– Emme voi tietää toisen ihmisen kipukokemuksesta, jos emme kysy, sanoo sairaanhoitaja, anestesiahoitaja ja APS-hoitaja (Acute Pain Service) Suvi Viljakainen.
Viljakainen työskentelee TAYSin tuki- ja liikuntaelinkirurgian leikkausosastolla. Hänen mukaansa kivut eroavat yhtä paljon toisistaan kuin ihmiset toisistaan, ja hoitokeino on valittava kiputilan mukaan.
– Se ei aina ole lääke, joka auttaa. Apu voi olla läsnäolo, kuuntelu ja sen selvittäminen, mistä on kysymys. Kipu voi joskus olla huomionhakuakin, mutta aina se on signaali jostakin.
Viljakainen painottaa, että kivunhoidon oleellinen kulmakivi on kirjaaminen.
– Usein sanotaan, että kirjaamista on ihan hirveästi, eikä se ole ensimmäisenä mielessä. Kirjaaminen on kuitenkin osa sairaanhoitajan oikeusturvaa. Ongelmia voi ilmetä, jos jälkikäteen aletaan selvittää, miksi potilaalle on jäänyt leikkauksesta krooninen kipu, mutta kivusta ei ole mitään merkintöjä. Mihin sairaanhoitaja silloin perustaa väitteensä, että hoito on mennyt oikein?
Viljakaisen mukaan kivunhoito pitäisi mainita omana kohtanaan jo sairaanhoitajan osaamisvaatimuksissa.
– Silloin ollaan jo metsässä, jos vasta työelämässä huomaa, että hyvänen aika, täällähän on tätä kipua. Kipu voi ahdistaa ja kipulääkkeet voivat pelottaa. Työpaikan huono kivunhoidon kulttuuri ja asenne voivat myös siirtyä nuoriin hoitajiin, jos he eivät ole saaneet vankkaa perustaa koulusta, mikä on uusinta ja näyttöön perustuvaa tietoa.
Viljakainen sanoo, että ymmärtää hyvin sairaanhoitajan ahdistuksen osastolla, kun hoidettavana on lukuisia muitakin asioita. Jos kipua hoidettaisiin optimaalisesti, potilaat toipuisivat nopeammin ja vähemmillä komplikaatioilla. Se ei ole ihan pieni asia.
Teksti Mari Schildt
Kuva Ari Korkala
Artikkeli on julkaistu Sairaanhoitaja-lehdessä 5/2020. Lue koko lehti.
