Terhi Leinonen teki välillä muuta kuin hoitotyötä. Nyt hän on palannut sekä sairaanhoitajaksi että bloggaajaksemme. Tämä on Paluu hoitotyöhön -sarjan seitsemäs blogi.
Elokuussa ensimmäinen viileä aamu. Viljapeltojen yllä leijuu vielä hento sumu.
”Koska on joulu, tuleeko ensin syksy ja sitten joulu? ” Kysyy perheen nuorin, ja nykyään ainut päiväkotilainen.
”Tulee kyllä, ensin syksy ja sitten joulu.”
”Ai, että ensin tippuu lehdet ja sitten voi tulla lunta?”
”Niin. Ensin tippuu lehdet ja sitten voi tulla lunta. ”
Miten kaunis kesä olikaan, tyynet illat järvellä, ikuisuusprojektit pihalla, vadelmat ja viinimarjat kerättynä pakkaseen. Vuodenajat vaihtuivat ihan yhtäkkiä ympärillämme, heinäkuu vaihtui elokuuksi ja sitten syyskuuksi. Vapaapäivät arjeksi. Ihan yhtäkkiä kesäkuinen kasvoi pikkukoululaiseksi. Tuli ihan tavallinen arkipäivä, jolloin äidin sydän oli koko päivän vähän nurinpäin kääntyneenä, haikeudesta ja ilosta. Niin monien muiden vanhempien tavoin sain työpaikalle kuvan koulun edessä seisovasta pikkukoululaisesta, matkalla ensimmäiseen koulupäiväänsä. Niin monille muille ihan tavallinen päivä. Ihan tavallinen arkiaamu vastaanoton aulassa odottamassa hoitoon pääsyä, mutta minulle ja tuhansille muille vanhemmille niin erityinen. Miten mielellään olisimmekaan olleet kotona laittamassa kouluun tai vastaanottamassa omaa pientä ekaluokkalaista.
Hetkittäin sitä ehkä jopa toivoo, että potilaat ja asiakkaat näkisivät näitä välähdyksiä hoitajien mielenmaisemasta, etenkin silloin, kun heidät valtaa ymmärrettävä suru ja kiukku hoitoon pääsystä tai pitkistä odotusajoista, saamattomista lääkäriajoista ja ikuisuudelta tuntuvista hoitojonoista. Kun jonkun mieli on läheisensä huolesta niin synkkä, ettei sitä pysty lohduttamaan edes anteeksipyytämällä koko hyvinvointialueen tai yhteiskunnan puolesta. Etenkin silloin sitä toivoisi, että ihmiset ymmärtäisivät miten vähän nykymaailmassa loppujen lopuksi on meidän hoitajien sidottujen käsien vikaa. Että sinisen työasun takana mekin olemme vain ihmisiä, poissa läheistensä luota tekemässä kaikkemme, jotta voisimme turvata kriittisesti sairaiden ihmisten hoidon. Että kriittisesti sairaiden ihmisten hoidon ohella me ihan oikeasti teemme kaikkemme turvataksemme myös niiden hoitoa, joiden elämä ei pääty, vaikka hoitoon ei pääse tänään tai ensiviikolla. Että pienen häivähdyksen verran näkyisi, miten raastavalta tuntuu pahoitella, ettemme pysty enempään. Emme ylittämään rajoja ja muuttumaan uusiksi kalenteripohjiksi ja ihmisiksi niiden takana, että emme pysty taikomaan lisää lääkäreitä ja muita ammattilaisia.
Pienen ekaluokkalaisen kuvaa katsoessani pysähdyin hetkeksi katsomaan itseänikin ulkopuolisena. Ehkä muille työpisteeni tilanne välittyykin liian rauhallisena, uusina kasvoina tutuilla käytävillä. Välinpitämättömyytenä tai piiloutumiselta suljettujen ovien ja näyttöpäätteiden taakse. Kun on oltava tiukka ja vedettävä raja johonkin, välittyykö minusta lempeys vai kurtistuneet kulmat? Kun venyn vielä vähän lisää, näkyykö minusta empatia vai väsymys? Entä, kun en voi auttaa ja pahoittelen tätä moneen kertaan käyttäen samalla kahden potilaan ajan auttaakseni yhtä, näkyykö minusta toiveen kipinä oikeasta hoidontarpeenarviosta, vai kiire olkapäillä?
Välittyykö minusta toive, että seuraava hoitoketju on nopea ja apu välitön, koska juuri minä en voinut auttaa omalla työpisteelläni. Näkeekö minusta silloin viileyttä ja topakkuutta, vai pelkkää lannistunutta epätoivoa?
Hoidontarpeen arvio. Sairaanhoitajan työn ydin, olitpa millaisessa työpisteessä tahansa. Jossain hoidontarpeen arvio on kriittisen potilaan hoitamista ja voinnin seuraamista hetki hetkeltä. Toisessa työpisteessä annetaan kiireettömämpiä aikoja ja asetetaan pidempään jatkunutta oirekuvaa laajempaan mittakaavaan, poimien samalla joukosta ne, jotka eivät voi enää odottaa. Jossain seurataan ihmisen elämää ja vointia vuosia. Miten arvokas sairaanhoitajan ammatti onkaan.
Miten upeaa on työ, jossa on niin paljon eri vivahteita ja mahdollisuuksia toteuttaa hoitotyötä ja omaa kutsumustaan. Kovin monessa muussa työssä hoitotyön ja lääketieteen ulkopuolella ei oman osaamisen taustalla ole näin lukematonta määrää elävän ihmisen oireita, niiden vivahteita, laboratorioarvoja, kliinisiä mittauksia ja tutkimuksia, asioiden ja taustojen selvittelyä, kysymyksiä ja vastauksia, lääkeaineita ja niihin liittyviä varoituksia tai vasta-aiheita. Rivien välistä lukemista ja juurisyyn etsintää, uuden oppimista päivittäin ja viikoittain, osaamisensa kehittämistä ja uusien ideoiden tai käytäntöjen tuomista hoitotyöhön. Haittavaikutusten minimoimisen ja lääkkeen vaikutuksen välillä tasapainoilua, erilaisten koneiden, laitteiden ja ohjelmistojen hallintaa, potilaan ohjausta, neuvontaa, motivointia. Kädentaitoja, lääkeampullien ja pullojen, sekoituksien ja erilaisten antotapojen hallintaa, haavojen tekemistä ja niiden hoitamista, ja samalla täyttä kosketuspintaa ihmiseen heikoimmillaan ja hauraimmillaan.
”Tuleeko nyt syksy, vaikka on vielä lämmin?” Nyökkään ja hymyilen. Puristan pientä kättä tiukemmin oman käteni sisään, kun kävelemme päiväkodille. Halaan vähän pidempään, pidän hauraimmillaan olevaa sielua hetken omaani vasten ja lohdutan, kunnes meistä kumpikin on valmiina uuteen päivään. Toinen hoitajana, toinen hoidettavana.
Lämmin tuuli, auringon valo tuulilasissa. Viljapeltojen kultainen välke, hiljainen ja tasaisena soljuva liikenne. Kynttilät ja jarrutusjäljet onnettomuuspaikalla. Joen pinnan väreily, koululaiset bussipysäkeillä. Uudet potilaat aulassa, uudet oireet ja uudet hoidontarpeet. Topakkuutta ja toiveen kipinöitä, niistä on tänäänkin hoitotyö tehty.
