Aalto-yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston työryhmä julkaisi syyskuussa viimeisimmän sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän toimivuutta pohdiskelevan raporttinsa. Sen tavoitteena on hahmottaa selviämispolku, jolla sosiaali- ja terveydenhuolto selviää väestön ikääntymisen haasteesta.
Työryhmän jäsen, professori Erkki Vauramo summaa, että Suomella ei ole suurten ikäluokkien ongelmaa, vaan kaksi aivan muuta ongelmaa: väestökadon takia maaseudulla on noin 8 500 hoitopaikkaa liikaa, mutta noin kymmenessä kasvukeskuksessa on samansuuruinen vaje hoitopaikoista.
Vauramon mukaan vallitsevassa keskustelussa ei huomioida, että suuret ikäluokat eivät jääneet synnyinsijoilleen, vaan muuttivat asutuskeskuksiin.
– Aikanaan kaikki ymmärsivät, että pitää olla koulut, urheilukentät ja muut yleistä viihtymistä lisäävät asiat. Mutta kun nyt pitäisi rakentaa vanhuspalvelujärjestelmä noin kymmeneen kaupunkiseutuun, tulee kansallinen parku. Ei tajuta, että kaupunkien väestön kasvu merkitsee myös pysyvää vanhuspalvelujen kasvua.
Ongelman keskiössä on hoitoprosessi, jonka juuret ulottuvat kunnalliskotien sairasosastoille lähes vuosisadan päähän. Sieltä on Vauramon mukaan kotoisin ajattelu, jonka mukaan kaikki, jotka tarvitsevat huolenpitoa, hoivaa ja tukea hoidetaan vuosien ajan ikään kuin he olisivat somaattisesti sairaita.
– Hoitoprosessin päätöksenteon pitäisi lähteä siitä, että kun vanhukselle tulee kriisi, hän on kriisinhoidossa akuuttisairaalassa tai terveyskeskuksen vuodeosastolla. Kuntoutus alkaa heti, ja hoitojakso vuodeosastolla kestää korkeitaan kuukauden. Lisäksi tarvitaan riippumaton arviointielin päättämään kuntoutusjakson jälkeisestä pysyvästä sijoituksesta, Vauramo sanoo ja jatkaa:
– Meiltä puuttuu systemaattinen kuntoutus ja tuottajasta riippumaton arviointi, ja se on ongelma. Kuntoutus on saatava kuntoon. Ilman sitä emme selviä.
Teksti Mari Schildt
Kuva Leena Koskela
Artikkeli on julkaistu Sairaanhoitaja-lehdessä 8/2020. Lue koko lehti.
