Terhi Leinonen teki välillä muuta kuin hoitotyötä. Nyt hän on palannut sekä sairaanhoitajaksi että bloggaajaksemme. Tämä on Paluu hoitotyöhön -sarjan kuudes blogi.
Lokakuussa kerroin narisevista lankkulattioista. Pakkasesta, pimeydestä, hiljaisuudesta ja puhki kuluneista villasukista. Lämmöstä vanhan talon seinien sisällä. Kesäkuussa lattia narisee edelleen, talon sisällä on edelleen lämmin. Villasukkia tarvitsee aamuisin, mutta iltaisin aurinko lämmittää vähän liikaakin. Puuhuoneen ulko-ovi nitisee, kun astun korkean kynnyksen yli pihalle koira kintereillä. Linnut laulavat läpi yön. Pihan perältä kuuluu vaakutus ja kanalassakin ollaan hereillä. Tänään on kaivattu vapaapäivä. Laitetaan kasvimaata, kompostia, ehkä viimein se pionipenkki? Toivon hellepäivää uimisen toivossa.
Edellinen vuoro oli hyvällä tavalla raskas. Tiedäthän sen tunteen, kun on kiire, mutta kenelläkään ei ole hengenhätää. Kello käy ja kollegoiden kanssa voidaan vain ihmetellä, miten nopeasti iltavuoro on mennyt. Ehdimme kuitenkin pitää tauon ja kirjaamaan, mutta jokaisella menee hiukan ylitöiksi, koska osasto on täysi. Työvuoron jälkeen olo on kaikkensa antanut, mutta työt jäävät töihin. Tulee joku toinen, joka ottaa vastuun, kun minä ajan kotiin perheeni luo. Miten hienoa, että on työ, jota ei tarvitse tuoda kotiin.
Vuorossa oli minulle uusia kollegoita, juuri valmistuneita, hiljaisia konkareita ja vielä heitä, jotka ovat jotain tästä väliltä. Itsekin olen tuore tapaus, mutta myönnettävä on, että lähes kymmenen vuoden kokemus sairaanhoitajan työstä antaa kuitenkin uuden työn edessä paljon. Hoitoalalla upeinta on, että jokainen täydentää toisensa osaamista. Epävarmuutta täytyy sietää päivittäin, mutta tarvittaessa kollega kulkee rinnalla ja kasvattaa kohti ammatillista varmuutta ja osaamisen nostamista seuraavalle tasolle. Joltain löytyy aina spesifi osaaminen johonkin tiettyyn asiaan, joskus taas tutkitaan asioita yhdessä usean hoitajan voimin, jotta varmistetaan laadukas hoito. Sellainen hoito, jota meistä jokainen toivoo saavansa sairaalassa. Sellainen hoito, josta voidaan olla ylpeitä ja jonka laadun takana voimme seistä. Sellainen hoito, jota potilas ja omaiset arvostavat. Parasta on työyhteisö, jossa ei ole tyhmiä kysymyksiä.
Lintujen laulua kuunnellessa mietin, miten erilaista on asua maalla. Luonnon äänien ja ihmeiden ympäröimänä. Että makuuhuoneen ikkunan takana kuuluu linnunlaulu nukahtaessa ja herätessä. Että ikkunasta näkyy metsää ja peltoja. Että iltaisin pelloilta nousee usvaa, jonka takaa voit joskus erottaa metsän isommat eläimet. Ei tarvita minkäänlaisia filttereitä. Mietin, miten paremmin palaudun työstä näin maadoittavassa ympäristössä. Olen miettinyt myös, miten ihmeellistä on työkokemuksen positiivinen vaikutus vapaa-ajan arvostamiseen. Kun hoitoalan kilometrejä on mittarissa jo enemmän, osaa irrottaa työstä vapaa-ajan ihan eri tavalla kuin vastavalmistuneena.
Tottakai on poikkeuksia ja niitä tapahtumia, joita joskus miettii vielä kotonakin, olemmehan mekin vain ihmisiä ammattimme takana. Enää nuo ikävämmät tapahtumat eivät kuitenkaan jää kummittelemaan liian pitkäksi aikaa. Työhön on hyvällä tavalla rennompi suhtautuminen. Vapaa-ajalle on oma hintansa, ja se hintalappu on muuten sangen arvokas, sillä laadukkaan vapaa-ajan avulla jaksaa työssäkin paremmin.
Koivukujalla koira katsoo minua kummissaan, kai se miettii, miksi jumituin katselemaan pellonreunaa. Koira ei ole tajunnut kaurista kauempana peltomaisemassa ja hyvä niin. Vislaan koiran viereeni ja lähdemme päinvastaiseen suuntaan, pihan perälle katsomaan kanalaa. Ajatukset ovat tulevassa minilomassa, jolloin juhlitaan riparilaista. Tänään kuitenkin otetaan rennosti, sillä aurinko hellii ja tulee lämmin päivä. Vapaapäivä on jätskit vanhalla kaupalla. Pitkä pyörälenkki. Kahvit kasvimaan laidalla.
Roppakaupalla iloisia juhlia, mansikoita, skumppaa ja naurua. Viimeinkin ystävien tapaamisia, yö- ja aamu-uinteja, mökkiviikonloppu ja aamukahvit laiturilla, retkeilyä ja valoisia öitä riippumatossa. Kesä 2025.
