Pia, Serkan ja Hannele Namibiassa
Toimenpidehuone Central Hospitalissa on koristeltu värikkäillä kuvilla ja varusteltu hyvin
Siirryimme täksi viikoksi jatkamaan lasten parissa, mutta Central Hospitalin puolelle. Se on siis toinen Windhoekin kunnallisista sairaaloista. Meidät otettiin todella hyvin vastaan ja tunsimme olomme tervetulleiksi heti alusta lähtien. Pediatrinen osasto sijaitsee sairaalan ylimmässä kerroksessa ja se on nimetty entisen Miss Universumin mukaan (Michelle McLean, namibialainen malli ja näyttelijä), joka on myös ollut rahoittamassa osastoa. Eron Kataturaan huomaa heti, kun astuu sisään sairaalaan. Osaston seinät on maalattu kirkkailla väreillä ja taidokkailla kuvilla Leijonakuningas-elokuvasta. Kaikkialla on siistiä, eivätkä torakat pyöri nurkissa, toisin kuin Katuturassa.
Olimme siis tätä edeltävän viikon Kataturassa lasten osastolla, jossa oli vähän erilaiset puitteet kuin Centralissa. 8B:llä oli alle 2 vuotiaat lapset ja 8A:lla 2-18 vuotiaat lapset. Vietimme enemmän aikaa 8A:lla vanhempien lasten kanssa, mutta molemmat osastot ehtivät tulla jokseenkin tutuksi. Osastolla oli hyvin erilaisia potilaita. Toinen puoli käytävästä on eristyspuoli ja toinen puoli normaaleja potilashuoneita. Nämä normaalit potilashuoneet olivat kuitenkin pieniä huoneita, jotka oli tarkoitettu 10 potilaalle ja heidän äideilleen. Voitte kuvitella, että huoneissa ei siis ollut paljon yksityisyyttä ja desibelit nousivat välillä korvia huumaavaksi. Äidit nukkuivat huoneiden lattioilla olevilla patjoilla. Huomiomme kiinnitti huoneiden lattioilla vipeltävät hiiret ja torakat, jotka tulivat osastolle ruuan perässä. Äidit siis elävät osastolla ja tuovat sinne omat ruuat ja henkilökohtaiset tavaransa kasseissa lattialle, koska säilytyskaappeja ei ole tarjolla.
Eristyksessä oli paljon mm. tuberkuloosipotilaita ja e-hepatiittia sairastavia sekä yksi niin kutsuttu ”ripulihuone,” jonne tuotiin kaikki kyseisestä vaivasta kärsivät potilaat, oli ripulin aiheuttaja sitten mikä tahansa. Mieleen jäi erityisesti surullinen tapaus, jossa pieni tyttö menehtyi ripuliin, eikä tälle ilmeisesti ollut mitään tehtävissä. Saman aamun aikana menehtyi äkillisesti myös yhden lapsipotilaan äiti. Äiti oli alkanut äkillisesti valittamaan kovaa vatsakipua sekä hetkeä myöhemmin hengenahdistusta. Sitten äiti oli mennyt elottomaksi eikä kukaan hoitajista ollut osannut tehdä asialle mitään, tilanteen ollessa niin yllättävä ja epätavallinen. Osastolta ei edes soitettu päivystykseen (mitään MET-tiimin tapaistahan täällä ei ole toiminnassa) ja pyydetty apua. Osastolla ensimmäisinä päivinä ihmetytti lapset, joilla toinen jalka oli erikoisen näköinen ja kävely hassua. Sittemmin selvisi, että kyseessä on kampurajalka. Kampurajalkaisia lapsia oli useita osastolla, emmekä ole aikaisemmin Suomessa vastaavaa nähneet.
Centralissa potilaita on laidasta laitaan ikäryhmässä 0-12. Julkisella puolella hoidetaan suulakihalkio- ja kardiologiset potilaat. Yksityiset lääkärit vastaavat kaikista muista potilaista. Osastolla ei siis ole aina lääkäriä paikalla, vaan lääkärit tulevat osastolle itselleen sopivimpaan aikaan tarkastamaan potilaansa eli hoitajatkaan eivät tiedä, milloin lääkärit tarkalleen osastolle tulevat. Suurimmaksi osaksi näyttää siltä, että potilaat vain odottavat lääkäriä saapuvaksi, jotta pääsevät tarvittaviin toimenpiteisiin tai saavat luvan lähteä kotiin. Täälläkin osastolla äidit huolehtivat lastensa päivittäisistä toiminnoista.
Osallistuimme muun muassa alle vuoden ikäisen tytön hoitoon, jolla on palovammat molemmissa jaloissa, kuuman veden kaaduttua hänen syliinsä. Lisäksi hoidimme alle vuoden ikäistä poikaa, jota oli käärme purrut kämmeneen sekä 8 kk ikäistä poikaa joka oli niellyt patterin. Hoito on lähinnä hoidontarpeen arviointia, kirjaamista ja haavanhoitoa, joka hoidetaan hyvin samalla lailla kuin Suomessakin. Täälläkin kirjaukset menee SOAP:n kaavalla ja vitaalit otetaan kerran vuorossa. Pojalta joka oli niellyt patterin, poistettiin patteri leikkauksella. Patteri oli juuttunut pojan ruokatorveen. Poika on osastolla hoidossa leikkauksen jälkitilan vuoksi ja hänellä on nenämahaletku ruokintaa varten, jottei ruokatorvea rasiteta turhaan. Tämä pikkuinen on vain kovin aktiivinen ja itkeskelee, niin nenämahaletku ei tahdo pysyä hyvistä teippauksista huolimatta paikoillaan. Yhden vuorokauden aikana laitoimme nenämahanletkun kolmesti takaisin paikoilleen. Lisäksi hoitaja sitoi potilaan kädet yhteen jalan taakse perjantaipipolla ja tästähän pieni potilaamme ei tykännyt yhtään. Tällaisia tilanteita vartenpitäisi olla aina joku pieni pehmolelu tms. mukana. Lasten pelko on välillä käsin kosketeltavaa. Ei haluisi jättää traumoja kenellekään, mutta valitettavasti tämäkin lapsi alkoi itkemään jatkossa aina, kun tultiin lähellekään edes ottamaan vitaaleita.
Kymppihuoneessa oli kaksi neurologista potilasta. Toinen oli pieni tyttö, joka oli tippunut vahvoja kemikaaleja sisältävään pesuämpäriin kasvot edellä ja ilmeisesti aspiroinut nestettä. Häntä oli elvytetty 13 min sairaalassa, mutta ei ole tietoa kuinka kauan hän ehti olla elottomana tätä ennen. Tytölle on jäänyt tästä aivovamma ja koko vartalo on voimakkaassa extensiossa koko ajan hermoston ollessa yliaktiivisena. Hän ei pysty nielemään ja ruokailu tapahtuu PEG-letkun kautta. Vasen silmä on sokea ja mustuaisen keskeltä kasvaa pullistuma. Potilaan tajunnan tasosta
on vaikea saada selvää, mutta hän kuitenkin reagoi omaan nimeensä. Annoimme fysioterapiaa hänelle Pian siskon konsultaation perusteella (joka on ammatiltaan fysioterapeutti) ja saatiin liikerajoja aika hyvin avattua. Oli hienoa huomata, miten spastiset raajat alkoivat aktivoinnin ja jumppaamisen jälkeen viimein anta vähän periksi. Potilas tulisi todellakin hyötymään fysioterapiasta vastaisuudessa ja puhuttiin osaston hoitajille myös tästä, että olisi tärkeää että fyssari tulisi käymään ja tekemään oman arvionsa ja hoitosuunnitelman.
Toinen neurologinen potilas samassa huoneessa oli aivokasvaimesta kärsivä tyttö, joka on osastolla käytännössä saattohoidossa. Saattohoito-osastojahan Namibiassa ei varsinaisesti ole, paitsi yksityisellä puolelle, mutta tavallisilla ihmisillä ei ole tähän rahaa. Lapsia kohtaan ollaan kuitenkin säälivämpiä, ja koska kyseinen potilas on ollut hoitosuhteessa jo ennestään, hänet tullaan hoitamaan osastolla loppuun asti. Myös hänellä oli PEG-letku, joka oli päässyt tulehtumaan pahasti. Tytöllä oli lähes 40 asteen kuume ja todennäköisesti sepsis. Valitettavasti osastolla ei ollut tarpeeksi isoa verenpainemansettia luotettavan verenpaineen mittaamiseksi. Lasten mansetit olivat isokokoiselle tytölle auttamattoman pieniä ja hoitaja sanoi, että mitatkaa ranteesta tai jalasta. Hän sai i.v. antibiootteja ja Paracetamolia, mutta kuume ei ottanut laantuakseen. Sidokset olivat läpimärät verestä ja tehtiin sidosten vaihto ja PEG:n juuren puhdistus. Palpoidessa vatsa tuntui pehmeältä ja myötäävältä, mutta sisäisen vuodon mahdollisuus oli silti olemassa. Iho sinersi letkun juuren ympärillä ja tyttö oli selkeästi tuskissaan, vaikka ei pystynyt kommunikoimaan kanssamme. Lääkäri tuli katsomaa potilasta ja sanoi että jos vuoto jatkuu, niin potilas on saatava leikkaussaliin ja kirurgiseen operaatioon mahdollisten vuotojen tarkistamiseksi ja korjaamiseksi. Hemoglobiinit laskivat päivä päivältä 70:een saakka, joka on jo vakavan anemian raja lapsilla. Terveysportin mukaan suoliston lieväkin
Erikoinen teksti osaston seinällä herätti meissä vähän huvittuneisuutta. ”Toivo = sinnittele vaan, kyllä se kipu joskus helpottaa.”
Kyseinen teksti kuitenkin kuvaa näkemäämme sairaanhoitoa pelottavan osuvasti.
verenvuoto aiheuttaa herkästi anemiaa ja pohdittiin myös, että voisiko noin korkea kuumekin jo mahdollisesti aiheuttaa hemolyysia? Joka tapauksessa emme päässeet näkemään, että pääsikö potilas loppuviikosta leikkaukseen.
Ehkä mennään tällä mentaliteetilla, joka on kirjoitettu osaston seinäänkin: ”HOPE = Hold On, Pain Ends”
Täytyy kyllä myöntää, että hoitajat tuolla Centralin lastenosastolla olivat erittäin korkean moraalin ja ammattitaidon omaavia . Jos täällä ei joku toimi, se on myös systeemin vika, ei välttämättä yksittäisen hoitajan. Täytyy muistaa, että osaston potilailla on lähes kaikilla eri lääkäri eri yksityisistä sairaaloista ja he ovat välillä hyvin vaikeasti tavoitettavissa.
Ollaan saatu kyllä todella hyvää perehdytystä ja kokemusta lapsipotilaiden kanssa toimimisesta sekä rutkasti kädentaitoja haavanhoidoissa, joita osastolla myös riitti. Varmasti tulevassa työssä kohdataan lapsipotilaat varmemmin kuin ennen harkkaa.
Pia & Hannele
