Vammais- ja vanhuspuolella käytettävien hygieniahaalareiden kieltämistä on puuhattu jo pitkään. Monet arvovaltaiset tahot ovat julistaneet, että selästä vetoketjulla suljettava vaate loukkaa ihmisarvoa ja estää itsemääräämisoikeuden toteutumista, koska pukua ei saa itse riisuttua pois.
Mitä asiasta ajattelevat vanhuspuolen työntekijät ja omaiset? Onko asia niin yksiselitteinen kuin päätöksenteon ylätasolla ajatellaan?
Vammaisten ja vanhusten kanssa työskentelevät kohtaavat usein arjessa tilanteita, joissa sairautensa vuoksi alentuneen arviointikyvyn varassa toimiva henkilö tarvitsee tukea elämänhallintaansa ja arvokkuuden säilyttämiseen.
Onko oikein ja ihmisarvon mukaista antaa vanhuksen tai vammaisen kulkea alasti ja syödä omia eritteitään, vaippojaan tai vaatteitaan? Monen ammattilaisen vastaus on yksiselitteisen kielteinen: ihminen, joka kehitysvamman tai vaikkapa aivovaurion seurauksena tekee asioita, jotka aiheuttavat vahinkoa tai vaaratilanteita, tarvitsee suojelua.
Seuraavaksi käytännön esimerkki. Ruotsissa työskennellessäni sain vastuulleni potilaan, joka aivoinfarktin seurauksena oli kadottanut osan älyllisestä itsesäätelystään ja tämän vuoksi repi vaippojaan ja laittoi selluloosaa suuhunsa. Kysyin ruotsalaiskollegoilta, miten minun tulee toimia turvatakseni potilaan hyvinvointi. ”Pue potilaalle hygieniahaalari, eihän ihmisen voi antaa tukehtua vaippaan”, kuului selkeä vastaus.
Naapurimaassamme ajatellaan siis, että hygieniahaalari nimenomaan varmistaa ihmisarvoisen elämän ja hengissä pysymisen. Potilaan toipumisen myötä haalarista voitiin myöhemmin luopua.
Käytännöstä käsin tarkasteltuna voi joskus olla vaikea ymmärtää heitä, jotka lähtökohtaisesti vastustavat hygieniahaalaria. Näin huolensa ilmaisee hoitotyön ammattilainen ja vaikeasti kehitysvammaisen Sannen äiti Seija-Charlotta Saarelainen:
”Mitä tapahtuu minun kehitysvammaiselle tyttärelleni siinä vaiheessa, kun hygieniahaalari kielletään? Saako hän toteuttaa taipumuksiaan vapaasti syömällä vaatteitaan tai vaippojaan ja pahimmassa tapauksessa tukehtua niihin? Vai saako hän oman hoitajan yövuoroon, joka varmistaa, ettei mitään vahingollista pääse tapahtumaan?”
Seija-Charlotan pelko on aiheellinen, sillä hygieniahaalarin vastustajat eivät tarjoa selkeitä toimintavaihtoehtoja, vaan vastuu korvaavista vaihtoehtoratkaisuista jää usein hoitohenkilökunnalle.
Keinottomuus voi aiheuttaa ahdistusta ja eettisiä ristiriitatilanteita: Kuka loppupeleissä päättää, miten tilanteissa toimitaan? Ovatko toistuvat leikkaukset inhimillisempi tapa hoitaa vaatteiden syömisen aiheuttamat suolistotukokset?
Hygieniahaalarikiellon ympärillä käytävä keskustelu herättää mielessäni kysymyksen: ”Eikö hoitotyön arvopohja ole rakennettu kärsimyksen lievittämisen ja elämän suojelemisen periaatteiden varaan?” Mitä arvokasta on siinä, että ihminen vahingoittaa itseään tai muita suojelun puutteessa?
Ihmisarvon säilyttäminen voi joskus vaatia toiminnan rajaamista. Hoitohenkilökunnan tehtävä on pitää potilaan puolia tilanteessa, jossa hän itse ei sitä voi tehdä.
Jokaisessa pulmatilanteessa onkin tärkeää pysähtyä miettimään, mikä olisi ollut potilaan oma toive. Olisiko esimerkiksi ihminen terveenä ollessaan sallinut itselleen vaippojen tai vaatteiden syömisen. On tärkeää myös pyrkiä tekemään ero sairauden aiheuttaman käyttäytymisen ja ihmisen oman terveen tahdon välillä. Joissakin tapauksissa hygieniahaalari voi siis olla ihmisarvoa ylläpitävä vaatekappale.
Teksti on jatkoa Sannen itsemääräämisoikeutta käsitelleelle blogitekstille. Teksti pohjautuu Seija- Charlotta Saarelaisen kanssa käytyyn puhelinkeskusteluun ja kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin hoitotyöstä. Tekstin on kirjoittanut Sari Ahonen©.
