Ensimmäiset pakkasaamut, kello soi viideltä. Hento pakkasen poikanen vaikuttaa armottomalta osuessaan lintujen vesiastiaan ja nurmikolle. Ilma on kuitenkin järjettömän kaunis. Kunhan kello etenee ja aurinko nousee kunnolla, alkaa kotipeltojen viljakorsilla auringon ja jääkiteiden tanssi. Olen kuvannut hieman kenollaan olevaa koivua ja viljapeltoa jokaisena vuodenaikana, ehkä jopa kaikki 12 kuukautta, jotka olemme Kainuussa asuneet. Ehdottomasti kauneimmat kuvat tulevat juuri näistä hetkistä. Pienestä purevasta pakkasesta ja lempeääkin lempeämmästä auringon syleilystä.
Nautin näistä hetkistä ja maadoittavasta maisemasta erityisesti juuri nyt. Viikon ajan olen elänyt ensin pelkoa ja jännitystä, sitten pientä paniikkia. Määräaikainen työsuhteeni päättyi juuri. Toista kertaa elämässäni olen työtön. Ensimmäinen kerta oli yli kymmenen vuotta sitten. Tuolloin olin työttömänä yhden päivän, jotta pääsin sijaisuuteen kiinni alle 30-vuotiaana vastavalmistuneena hoitajana. Ensimmäistä kertaa koko urallani en oikeastaan stressannut tuota lähestyvää päivää, ajattelin, että työelämä kyllä kantaa. Ei kantanut. Maailma mureni ja rutiinien pohja hajosi. Pelko, kauhu, hämmennys, suru, huoli taloudesta ja armoton asioiden selvittely. Mikä on tyttömyyskassa, paljonko on päiväraha, mikä ihmeen seitsemän vuorokauden omavastuuaika? Pääkipu jyskytti monta päivää, kun mietin kuumeisesti, mitä minä nyt teen?
Taistele-tilani vaihtui vaimeaan suruun. Velloin työttömyyden ympärillä puristavissa ajatuksissa. Oma henkilökohtainen ajatusmaailmani ei millään ymmärtänyt miten tässä maailman tilanteessa, jossa hoitotakuut paukkuvat ja rakastamani alan vetovoima on hiipunut, kukaan hoitaja voi olla työtön. Soimasin itseäni rankalla ja rumalla puheella, lietsoin läheisiäni ihmettelemään kanssani tätä surkeaa ja nuhjuista hoitajaa, jolla ei ole työtä, mutta jolla on ammattikorkeakoulututkinto, kahdet eri suuntaavat opinnot ja yli kymmenen vuoden työkokemus vaativissakin yksiköissä. Parissa päivässä ehdin maalata uudesta tilanteestani hävettävän negatiivisen kuvan.
Yhtenä aamuna herätessäni tutulla rutiinilla aamuviideltä, täytin tuttuun tapaan to do -listaa ja kiitollisuuspäiväkirjaa. Jäin miettimään kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka minulle olivat avautuneet. Sain herätä edelleen aamulla viideltä, mutta aikataulua ja kiirettä ei ollut. Ehdin letittää pienen koululaisen hiukset, pakata repun ja tarkistaa, että keppiheppa on mukana. Saan saattaa hänet maantien laitaan bussipysäkille, halata ja vilkuttaa bussin ikkunasta katsoville kasvoille. Saan ottaa hänet vastaan koulusta. Enkö juuri aikaisemmin tuntenut piston sydämessäni, kun en nähnyt ensimmäistä koulupäivää ja nyt olisin läsnä useita!
Miten etuoikeutettu olen kertyneistä lomista, lomarahoista ja lopputilistä, kuulumisesta työttömyyskassaan. Saan tehdä lapsille aamupalaksi smoothien paikallisen luomutilan mansikoista. Jatkoin positiivista ajattelua ja kasvatin sen äärimmäisyyksin, ajattelin olevani ensiluokkaisessa asemassa työttömänä, koska saan laittaa aamukahviini raakamaitoa paikalliselta tilalta, tehdä vohvelit ternimaitoon ja omien kanojen munista, syödä gluteenitonta neljänviljan puuroa ja silittää pienen pojan kiharoita aamulla. Täyttä arkea ympärilläni ilman kiirettä. Voin edelleen mennä nukkumaan yhdeksältä illalla, mutta minulla on mahdollisuus viedä lapsi yöllä sairaalaan ilman tuskaa siitä, jaksanko seuraavan aamuvuoron valvomisen jälkeen. Ehdin maalata makuuhuoneen seinän syvän vihreäksi. Sytyttää kynttilät ja katsella niiden leikkisää valoa sen kirjan sivuilla, jonka ehtisin lukea loppuun. Voin tuunata Mikkolan vanhan rouvan jäämistöstä lipastovanhuksen käyttöön. Voin myydä kaiken sen irtosälän, mitä meille on jäänyt nurkkiin pyörimään vuosien saatossa ja muutoissa.
Kun muut pukevat työvaatteita, voin hyggeillä päivän pehmoisessa pyjamassa ja villasukissa, pitää koko päivän tulia puuhellassa, katsella miten petohyökkäyksestä selvinneet ankat valmistautuvat talveen kolmissa naisin. Muut kollegat tekevät hoitotyötä ja ottavat työpäivän aikana kuuden kilometrin verran askelia tehdessään potilaiden aamutoimia, vastatessaan potilaskutsuihin ja puheluihin. Pitävät infektiovastaanottoa raskaissa suojavarusteissa ja antavat lääkkeitä.
Ajatella, ensimmäisinä kotipäivinä tunsin tästä kaikesta ehkä jopa kateutta. Käänsin negatiivisuuden nolostumisen kautta positiivisuudeksi kävellessäni ulkona kanat ja vähän liian innokas staffineiti kintereilläni. Miten onnekas voi olla hengittäessään kirpeää pakkasilmaa. Miten etuoikeutettua on nauttia lempivuodenajastaan omalla pihalla ja katsella muuttolintuja. Nauttia tuulesta ja ajatella, että jokainen ilonpisara pimenevissä illoissa on hidastamisen hellä kosketus. Päätin, että työttömyys sanan voi helposti korvata paljon tärkeämmällä; kotiäitiydellä.
Terhi Leinonen teki välillä muuta kuin hoitotyötä. Hän palasi sekä sairaanhoitajaksi että bloggaajaksemme.
