Siirry sisältöön
Sairaanhoitajapäivät Liity jäseneksi

Minusta tuli sellainen henkilö, jonka sanaan omainen luottaa

Olen ollut hoitoalalla suunnilleen kahdeksan vuotta. Sen historian aikana olen nähnyt monen monta ihan tavallista sairaanhoitajan työvuoroa. Sellaisia, joissa asiat rullaavat tasaisesti. Tiedättehän mitä tarkoitan? Voin ehkä puhua ihan perinteisestä hoitotyön arjesta, sellaisesta, jossa kaikki sujuu, laitteet toimivat, muistat asiat rutiininomaisesti ja askeleesi ovat kepeät, hymyilet paljon ja sinulla on riittävästi aikaa työsi tärkeimmälle asialle; potilaalle. Näiden lisäksi on ollut suunniteltuja ja suunnittelemattomia tuplavuoroja, ylimääräisiä yövuoroja, lisätyötä, ylityötä, keikkatyötä ja kesätyötä. Vuoroja, joista on ollut mahdottoman hankalaa lähteä kotiin, koska ne ovat olleet niin mahtavia. Joskus adrenaliiniryöpyt ja onnistumisen ilo ovat syöneet yöunia ja olet ollut ihan yhtä innoissasi vielä seuraavaan vuoroon mennessäsi.

Ja sitten on ne painajaisvuorot, jotka ovat vuoron alusta saakka täyttä katastrofia, kiirettä, liian pikaisia kohtaamisia, muistilappuja ja tekemättömien hoitotöiden listaa, laitteita, joita ei löydy mistään, tai laitteita, joista loppuu akku. Vaikeita potilastapauksia, taitojen äärirajoilla keikkumista. Vuoron aikaiset tehtävät tuntuvat loputtomilta, vaikka seuraava jatkaakin siitä mihin toinen vuoro jäi. Teet kirjaukset ylitöinä, vaikka haluaisit jo kotiin, eikä ajatuskaan enää juokse. Ehkä lapsi pitää hakea tarhasta tai puoliso työpaikaltaan, kenties jollain on treenit ja kello vaan käy. Nämä ovat niitä vuoroja, jolloin olet työpäiväsi jälkeen uupunut ja väsynyt. Kenties et ole yövuorosi aikana istunut kertaakaan ennen kello viittä aamulla.

Olen muistellut viime aikoina melko aktiivisesti koko hoitoalan uraani ja ihan ensimmäistä työpäivääni sairaanhoitajana. Muistan tuon vuoroni teho-osastolla melkein tunnilleen aamuseitsemästä iltapäivä kolmeen. Olin kauhuissani!

Edellisessä iltavuorossa olin ollut vielä sairaanhoitajaopiskelija ja yhdessä yössä minusta oli tullut sairaanhoitaja, perehtyvä sellainen, mutta perehdyttäjäni mielestä oli aika astua ulos opiskelijan roolista ja hypätä suurempiin saappaisiin. Hän vitsaili meidän potilaallemme tästä kaikesta, ja minäkin hymyilin heidän kanssaan. Hymyn takana jännitin ja tein jatkuvaa ajatustyötä. Minulla oli lääkeluvat ja todistukset koulusta. Työpaikan osastonhoitaja ojensi ruusun valmistumisen kunniaksi kaikille tuoreille hoitajille. Silti olin kaikkea muuta, kuin valmis. Tuona hetkenä minä itseasiassa aloitin vasta oikeasti oppimiseni sairaanhoitajuuteen. Siitä, kuinka vastaan puhelimeen, kuinka kysyn kohteliaasti, kuka potilaan voinnista linjan toisessa päässä on kiinnostunut, ja kuinka kerron potilaan voinnista. Entä mitä tehdä, kun potilas ei halua tehohoitoa? Mitä sanotaan omaiselle, jonka läheinen on juuri menehtynyt? Miten kohdata ensimmäinen kuoleva ihminen ja ensimmäinen vainaja? Mitä tehdään, jos potilas on tuntematon, tai jos potilas on päätynyt sairaalaan elvytettynä, vaikka olisi itse halunnut toisin. Mihinkään näistä ei voinut valmistautua ennalta.

Muistan, kuinka sain ensimmäisen henkilökorttini, jossa luki isoilla kirjaimilla ”sairaanhoitaja”. Yhtäkkiä minusta tuli sellainen henkilö, jonka sanaan omainen luottaa, ja jonka edessä vakavasti sairas ihminen joutuu näyttämään mahdollisesti kaikkein heikoimmat puolensa. Minusta tuli henkilö, joka teki tuosta kaikesta luonnollista. Jopa siitä, että päivittäiset wc-toiminnot tai ruokailu ovat täysin toisen ihmisen varassa. Minusta tuli sellainen henkilö, joka kuuli kunniansa sekavalta potilaalta, vaikka halusin vain auttaa häntä lääkärin ja toisen hoitajan kanssa. Minusta tuli sairaanhoitaja. Sellainen, jota potilas opetti ajamaan partansa, jota lyötiin työpaikalla ja joka juoksi käytävällä kiinni karkuun pyrkivää lasta. Sellainen sairaanhoitaja, jolle täysin vieras ihminen huusi raivokkaasti omaisensa hoidosta. Minusta tuli hoitaja, jonka edessä ihminen kuoli kauniisti, kipulääkittynä ja omaisensa kädestä kiinni pitäen. Minusta tuli sellainen hoitaja, jonka syliin oksennettiin. Sellainen, joka otti kiinni maahan lyyhistyvän vanhemman, ojensi nenäliinan isoveljelle, ja kuuli itkun läpi sielun tuskanhuudot. Minusta tuli hoitaja, joka vapaa-ajallaan nappasi kiinni kaupan eteiseen pyörtyvän naisen ja lohdutti tämän pelokasta lasta. Sellainen hoitaja, joka itki työvuoron jälkeen kotiin ajaessa omaa sieluaan järkyttänyttä potilastapausta. Minusta tuli hoitaja, joka vihoitteli itselleen siitä, ettei aina osannut tarpeeksi ja oli surullinen siitä, että maailmassa on potilaita. Minusta tuli hoitaja, joka oli kaiken tämän keskellä niin innoissaan oppimistaan asioista, vaikka se tarkoittikin ihmisien sairastumista.

Hoitajuus on ammatillinen kasvu inhimillisyyteen ja osaamiseen yhtä aikaa. Hoitajuus on ihmisen näkeminen lääkelistan ja toimenpiteiden takana. Sitä, että taputtaa olkapäähän kesken puudutuksessa tehtävän leikkauksen ja kysyy: ”mitenkäs mies pärjäilee?” Hoitajuus on sitä, että istuu lattialle lapsen viereen ja lohduttaa tai pitää tiukasti kiinni, ettei pieneen kehoon sattuisi enempää. Hoitajuus on tsemppausta, tiukkaa ja lempeää vaadetta ihmiselle pysyä kiinni omassa hoidossaan ja hankalan elämänvaiheen läpi tukemista.  Hoitajuus on vaikeasti sairaan vierellä kulkemista, potilaan ja omaisen kannattelua läpi heidän kriisinsä. Hoitajuus on sitä, että keittää nuudeleita, lämmittää ruiskussa pienen tilkan maitoa, vaihtaa ison tai pikkuruisen vaipan, lukee kirjaa, antaa suonensisäiset antibiootit, huolehtii kipulaastarin ja tarkistaa verensokerin. Hoitajuus on sitä, että on koko vuoronsa ajan läsnä, ellei potilaan vieressä, niin potilas on kuitenkin hoitajan ajatusmaailmassa koko työvuoron ajan lempeän tarkkailun ja ajatuksen alla.

Hoitajuus on muutakin kuin hymy maskin takana. Se on askeleen verran edellä oloa, ajatustyötä ja valmistautumista, kantapään kautta oppimista, yhteistyötä kaikkien muiden kanssa ja potilaan edun ajamista. Hoitajuus on vastuunkantoa, valtavaa osaamista, potilaan peruselintoiminnoiden huomioimista, hälytysmerkkien tunnistamista, hoitotyön kehittämistä, moniammatillista yhteistyötä. Hoitajuus on kutsumus, järkiratkaisu, lapsuuden haave tai luonnollinen jatkumo vanhalle ammatille. Hoitajuus on supervoima, auttavat kädet ja vilpitön halu tehdä ihmisen hyväksi ja ihmisen parhaaksi.

Tammikuussa aloitamme puhtaalta pöydältä ihan kokonaisen vuoden. Moni asia pysyy ennallaan, mutta monessa elämme kirkastuvaa vaihetta. Teemme uusia valintoja, ehkä jopa erilaisia ratkaisuja. Hiihtoladut ovat auki, eteläisessä Suomessakin on lunta. Ihan pian tulee kevät. Ostin vuoden ensimmäiset tulppaanit ja kohta juhlimme taas pienen dinosaurusmiehen synttäreitä. Ehkä tänä vuonna minunkin pionipenkkini nousee kukkaloistoon ja sairaanhoitajat saavat juhlansa.

Ottakaamme vuosi 2021 vastaan ilolla ja lempeydellä!

sulje
Tutustu etuihin ja liity!