Terhi Leinonen teki välillä muuta kuin hoitotyötä. Nyt hän on palannut sekä sairaanhoitajaksi että bloggaajaksemme. Tämä on Paluu hoitotyöhön -sarjan neljäs blogi.
Sunnuntai-illan pimeys on tuonut mukanaan pakkasen. Sisällä pienessä asunnossa palaa valo ja pienen ikkunan verho on vielä avoin: siellä odotetaan minua. Pian sieltä kurkistaisivat tutut kasvot ja tuttu hahmo tulisi ovelle vastaan minua. Kaikki on niin kuin ennenkin, mutta ikkuna pysyy tyhjänä. Juoksen lähemmäs katse kiinni ikkunassa. Muutaman sekunnin aikana käyn mielessäni läpi aikaviiveen lähtöni ja paluuni välillä. Ehdin miettiä todennäköisyydet pahimmille mahdollisille vaihtoehdoille ja ennakoida syyn sille, miksi ketään ei näy. Olen varma, että mummi on kaatunut ja murtanut lonkkansa. Ehdin miettiä sisään astuessani, etten edes osaa tukea lonkkamurtumaa kivuttomaksi kotona.
Vähän myöhemmin istun itkien läheiseni vieressä lattialla. Hyvästelen mummin hoitajien ympäröimänä ja yksinäisyys on väistynyt. Sairaanhoitajuudestani ei ole jäljellä muuta, kuin tuttu, hätätilanteiden jälkeinen pahoinvoinnin aalto. Se lyö läpi vielä uudelleen voimakkaasti ja katoaa sitten kokonaan johonkin sydänalan taakse. Kehoni työntää pahoinvoinnin taka-alalle ja kaikki energia menee yritykseen ymmärtää mitä on tapahtunut.
Ajatukseni ovat sekavia, tiedän kyllä miksi. Ajattelen ääneen, että olin poissa vain pari minuuttia. Taustalla soi puhelin, johon en pysty vastaamaan, ja jota en osaa vaientaa. Kun soitto taukoaa hetkeksi, kysyn mitä tapahtuu seuraavaksi. Tiedän, että tilanne on nyt ohi, eikä enää ole kiire eikä hätä, mutta en ole ihan varma mitä omaisena kuuluu tehdä. Kiitän ensihoitajia siitä, että he jäivät seurakseni.
Osaatko elvyttää, kysyttiin hätäkeskuspuhelussa. Hetkeä aikaisemmin olin jo tiedostanut, että tyhjän ikkunan syy ei ollut murtunut lonkka vaan elottomuus. Olin osannut tarttua lähimpään puhelimeen ja soittaa hätäkeskukseen samalla, kun olin vielä uudelleen tunnustellut sykkeen ja tarkistanut hengityksen. Aloittaessani elvytyksen aloitin tiedostamattani hirvittävän ristiriitaisen kamppailun sairaanhoitajan ja omaisen roolien välillä. Ainut yhtäläisyys noiden roolien välillä oli yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne. Epäreiluuden tunteen kokemus hetkeä ja toimintaa ajatellen. Miten kamalan väärin rakastamaani ammattia kohtaan on joutua elvytystilanteeseen sairaalan, ja oman työnvuoron ulkopuolella, ilman mitään välineitä ja ilman toisen ihmisen apua. Sellaista yksinäisyyden tunnetta on hirvittävän vaikeaa sietää ja selittää.
Tiesin, että ambulanssilla kestää hyvällä ajokelillä 45 minuuttia ehtiä luoksemme, ensivaste tuli nopeammin, ehkä viidessätoista minuutissa. Pyysin hätäkeskuspäivystäjää puhumaan minulle ja pitämään yksinäisyyden ja hädän tunteen siten poissa. Pidin silmät kiinni piilottaakseni itseltäni totuuden siitä, että olin minulle rakkaan ihmisen kodissa. Huijasin itseni pois omaisen roolista jatkamaan painelua keskittyneesti, vaikka olin jo nähnyt katseen sammuvan ja ymmärtänyt mitä se tarkoitti.
Osa minussa tiesi välittömästi, että kokemuksen ja illan taakka tulee olemaan raskas kantaa. Sairaanhoitajana olin jo ennen ensihoitajien tuloa ymmärtänyt, että sydän ei jaksa enää. Jokin liian massiivinen, hengissä pysymisen kannalta kriittisen elintoiminnan loppuminen oli käynnistänyt tuon tapahtumaketjun, jonka edessä lääketiede oli voimaton. Osa minusta ei pystynyt ymmärtämään, että mummi meni elottomaksi sen muutaman minuutin aikana, kun kävin postilaatikolla. Lakkasi olemasta elossa. Katse sammuu, käsi ei tartu käteen. Osa minusta mietti elottomuuden syytä ja siihen johtaneita hetkiä, olisinko voinut ennakoida elottomuuden jotenkin?
Kuolema ja hätätilanteet ovat sairaanhoitajana niitä asioita, joihin varaudumme. Tiedämme, että ihmiselämä voi olla hyvin hauras ja käänne huonompaan voi olla odottamaton. Varaudumme elvytykseen ja elvytystä ennakoiviin varoitusmerkkeihin jokaisessa vuorossamme. Harjoittelemme säännöllisesti ja ylläpidämme taitojamme simulaatioissa ja koulutuksissa. Jokaisen työvuoron perusturvallisuutta on tietää, kuinka tehdään elvytyshälytys ja mistä löytyvät oman työyksikön elvytyslääkkeet. Kouluttautuminen ja taitojen ylläpitäminen sekä päivittäminen ovat iso osa sairaanhoitajan ammattitaitoa sekä nimenomaan omana turvana kohdata mahdollinen hätätilanne työpaikalla. Sairaanhoitajan ammattitaitoon kuuluu lähes automaattisesti ajatus: mitä sitten teen, jos. Työminän ulkopuolella huomisesta ajatellaan toiveikkaasti, kepeästi ja odottavasti.
En halunnut kirjoittaa kuolemasta tai surusta. Roolien muuttumisesta, niiden häilyvistä eroista ja oman pään sisäisestä kamppailusta pysyä toiminnassa ja rauhallisena. Hädästä ja yksinäisyydestä. Kuitenkin palasin hoitoalalle juuri nimenomaan minussa tiukasti kyteneen sairaanhoitajuuden vuoksi. Siksi, ettei hoitoalan kipinä sammunut, enkä voinut kuvitella itseäni mihinkään muuhun työhön. Halusin tehdä sairaalatyötä ja kohdata. En olisi ikinä halunnut joutua kokemaan mitään tällaista, mutta tämän kokemuksen kantamiseen ja läpi käymiseen tekee yhtä aikaa helpommaksi ja vaikeammaksi nimenomaan sairaanhoitajuus.
