Itsemääräämisoikeus tarkoittaa sitä, että ihmisellä on oikeus tulla kuulluksi omassa asiassaan, oikeus osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon ja oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin.
Itsemääräämisoikeuden parina tulee aina nähdä ymmärrys: jotta ihmisen itsemääräämisoikeuteen voidaan vedota, tulee hänen kyetä ymmärtämään asioiden merkitykset ja hahmottamaan valintojensa seuraukset.
Päätöksenteko on vaikeaa kaikille ihmisille, mutta erittäin haasteellista se on muistisairaalle vanhukselle. Seuraava esimerkki pyrkiikin valottamaan asiaa sekä vanhuksen että henkilökunnan näkökulmasta. Etsimme vastausta kysymykseen, mikä on vanhuksen oman edun tai tahdon mukainen ratkaisu kussakin tilanteessa.
Emma (nimi muutettu) on vaikeasti muistisairas vanhainkodin asukas, joka viettää pitkiä aikoja vuoteessaan. Emman kyky ilmaista itseään sanallisesti on sairauden myötä hiipunut, mutta joskus hän toki tuottaa yksittäisiä sanoja. Kun hoitajat yrittävät saada hänet ylös sängystä ja tulemaan muiden vanhusten seuraan, hän usein vastustelee potkimalla, lyömällä tai jopa puremalla.
Eräänä aamuna kysyimme aamupesulla Emmalta, haluaisiko hän lähteä ulkoilemaan? Hän vastasi ”Miksipäs ei” ja hymyili. Vapaaehtoiset ulkoilun avustajat olivat suunnitellusti tulossa aamupäivällä osastolle, ja panostimme siihen, että Emma olisi ajoissa valmiina.
Ulkovaatteita pukiessamme Emma alkoi kuitenkin potkimaan ja lyömään meitä. Mietimme toisen hoitajan kanssa, onko tämä nyt oikea päätös ja pitäisikö meidän vain avustaa hänet takaisin vuoteeseen. Kysyimme Emmalta itseltään, mutta hän ei vastannut. Otimme rauhallisesti ja pidimme pieniä taukoja pukeutumisessa, ja lopulta Emma oli valmis lähtemään ulos.
Ulkona oli sakea lumipyry, mutta onneksi Emmalla oli riittävästi lämmintä vaatetta päällään niin että vain silmät, nenänpää ja suu näkyivät.
Kun ulkoiluhetki oli ohi, menin Emmaa vastaan. Kysyin häneltä, millaista oli olla ulkona, johon hän vastasi ”Mukavaa” ja hymyili kaunista hymyään siniset silmät tuikkien. Jos hymy ei ollut ihan maailman kaunein, oli se sillä hetkellä ainakin Kannelkodin kaunein. Silloin tiesimme, että olimme tehneet oikean ratkaisun saattaessamme Emman ulkoilukuntoon hänen vastustuksestaan huolimatta.
Osastolla on käyty jälkikäteen tapauksen tiimoilta keskustelua siitä, miten me hoitajina voimme paremmin oppia tulkitsemaan muistisairaan vanhuksen toiveita, tahdonilmauksia tai ylipäätään edistää hänen hyvinvointiaan?
Keskeinen ongelma liittyy kommunikaatioon. Mistä hoitaja voi ylipäätään tietää, onko asukkaan huitominen, pureminen ja potkiminen tahdon ilmaisua vai muistisairaan reaktiivinen tapa ilmaista pelkoa, kipua tai epävarmuutta? Olisiko ollut perusteltua jättää Emma vuoteeseen, koska tämä vastusti pukemista?
Entä jos hoitajat olisivat valinneet Emman tapauksessa siirron takaisin vuoteeseen tai antaisivat hänen maata vuoteessaan aina, koska hän vastustaa siirtoja. Seurauksena tästä olisi ainakin RAI-mittarin mukaan hoidon laadun lasku.
Toisaalta keskusteluissa nousi esiin, että asukaslähtöinen ja inhimillinen lähestymistapa saattaa puoltaa myös sitä, että iäkäs ja monisairas asukas saa jäädä vuoteeseen, jos hän sitä itse haluaa.
Keskustelumme päättyikin eettiseen hämmennykseen: jos kunnioitamme asukkaan omaa tahtoa ja itsemääräämisoikeutta, painuu RAI-mittari pahimmassa tapauksessa punaiselle aktiviteettien osalta ja näyttäytyy hoidon huonona laatuna kansallisissa vertailuissa.
Tämän hetkinen lainsäädäntökään ei anna tarkkoja suuntaviivoja, miten tilanteissa pitäisi toimia. Näin ollen eettinen epävarmuus on läsnä päivittäin hoitopäätöksiä tehtäessä. Vaikka hoitaja käyttäisi hyväkseen kaiken ammattitaitonsa ja kokemuksensa, voiko hän siltikään olla koskaan varma siitä, mitä muistisairas asukas haluaa ja mikä on tälle hyväksi?
Tekstin on kirjoittanut Seniorisäätiön muutosvalmennuksessa mukana oleva Kannelkodin ryhmän sairaanhoitaja Maarit Luhtasaaren johdolla.
