Vanhuspalvelulaki ei tarjoa täsmällistä vastausta, kun arvioidaan riittävää henkilöstömitoitusta yksiköissä, joissa on tehostetun palveluasumisen lisäksi esimerkiksi tavallista palveluasumista tai intervallihoitopaikkoja.
Sairaanhoitaja Lauri työskentelee tehostetun palveluasumisen yksikössä, jossa on yhteensä 16 asiakaspaikkaa sekä ympärivuorokautisessa palveluasumisessa että intervalli- eli lyhytaikaishoidossa. Aamuvuorossa on kolme hoitotyöntekijää, illassa samoin ja yövuorossa yksi. Lisäksi arkipäivinä aamuvuoroissa on tukipalvelutyöntekijä. Laurin ja muiden hoitotyöntekijöiden työ on pääosin välitöntä asiakastyötä, mutta viikonloppuisin heidän työajastaan noin kolmannes kuluu ruoanlaittoon, siivoukseen ja pyykkäämiseen. Ulkoiluun ja viriketoimintaan ei juuri jää aikaa. Lauri miettii, toteutuuko henkilöstön vähimmäismitoitus.
Tehyn työvoimapoliittinen asiantuntija Mervi Flinkman, miten kommentoisit Laurin tilannetta?
– Vanhuspalvelulain ehdoton minimimitoitus 0,55 hoitajaa asiakasta kohden koskee ikäihmisten tehostettua palveluasumista ja pitkäaikaista laitoshoitoa. Laissa ei säädetä yksityiskohtaisesti tavallisen palveluasumisen tai esimerkiksi intervallihoidon henkilöstömitoituksesta, hän sanoo.
Flinkmanin mukaan niin sanotut hybridiosastot, joissa samassa yksikössä on erilaisia palveluja, ovat henkilöstömitoituksen kannalta ongelmallisia.
Aivan villi länsi ei intervallihoitokaan ole, vaan siihen sovelletaan vanhuspalvelulain 20. pykälän ensimmäistä momenttia. Haasteena momentissa on, että se on yleisluonteinen. Momentti kuuluu näin:
”Toimintayksikössä on oltava henkilöstö, jonka määrä, koulutus ja tehtävärakenne vastaavat toimintayksikön palveluja saavien iäkkäiden henkilöiden määrää ja heidän toimintakykynsä edellyttämää palvelun tarvetta ja joka turvaa heille laadukkaat palvelut.”
– Kuntien tehtävänä on valvoa, että henkilöstömitoitus vastaa asiakkaiden palvelujen tarvetta ja takaa asiakasturvallisuuden. Viime kädessä oman alueen aluehallintovirasto määrittelee, mikä tällaisen hybridiyksikön henkilöstömitoituksen tulee olla, Flinkman sanoo.
Työn epäkohtien ja riskien esille nostaminen työpaikalla on osa omavalvontaa.
Kun henkilöstömitoitusta lasketaan, Flinkmanin mukaan tulisi selvittää laskutapa: onhan mitoitukseen varmasti laskettu ainoastaan välittömässä asiakastyössä tehdyt tunnit, vai onko siihen laskettu myös säännönmukaisesti tukipalvelutehtäviin käytettyjä työtunteja?
Tällaisia niin sanottuja välillisiä tehtäviä ovat esimerkiksi siivous, pyykkihuolto, ruoanvalmistus, erilaisten tilausten teko, uusien työntekijöiden perehdytys ja täydennyskoulutus.
– Jos koulutettu hoitohenkilöstö tekee säännönmukaisesti tukipalvelutehtäviä, tätä aikaa ei lueta henkilöstömitoitukseen luettavaan aikaan ja se pitää määritellä heidän tehtävänkuvassaan, Flinkman sanoo.
Jos epäilee, että henkilöstömitoitus ei ole yksikössä riittävä, asia täytyy Flinkmanin mukaan nostaa keskusteluun ensin oman esimiehen kanssa. Hän muistuttaa, että työn epäkohtien ja riskien esille nostaminen työpaikalla on osa omavalvontaa. Vanhustyössä toimivalla on myös lakiin perustuva ilmoitusvelvollisuus silloin, kun hän havaitsee asiakkaan hoidossa epäkohdan tai epäkohdan uhan.
Mikäli asia ei ratkea työpaikalla, seuraava porras selvittää asiaa on olla yhteydessä palveluista vastaavaan kunnan virkamieheen. Jos asia ei tätäkään kautta selviä, neuvoa voi pyytää oman alueen aluehallintovirastosta.
– Se, että keskustelee asiasta valvovan virkamiehen kanssa ei vielä tarkoita kantelua tai epäkohtailmoitusta. Virkamiesten velvollisuutena on neuvoa ja ohjata ongelmatilanteissa, Flinkman sanoo.
Teksti Mari Schildt
Kuva Shutterstock
Mervi Flinkman on Tehyn työvoimapoliittinen asiantuntija.
Artikkeli on julkaistu Sairaanhoitaja-lehdessä 3/2021. Lue koko lehti.