Terhi Leinonen teki välillä muuta kuin hoitotyötä. Keväällä 2021 hän lopetti blogien kirjoittamisen. Nyt hän on palannut sekä sairaanhoitajaksi että bloggaajaksemme.
Nariseva lattia, lokakuu, pakkanen, pimeys, hiljaisuus ja puhkikuluneet villasukat.
Koira nostaa päätään omalta paikaltaan ja katsoo kysyvästi. Napsautan kahvinkeittimen päälle, annan koiralle ruuan ja puen itselleni paksun toppatakin. Talven ensimmäiset pakkaset alkoivat aikaisin tänä vuonna ja viimeisimmän angiinan jäljiltä minua palelee herkästi. Onneksi koira ei viihdy ulkona tähän aikaan aamusta vielä pitkään ja pääsen nopeasti takaisin sisälle. Kello on viisi aamulla. Ikkunan vieressä istuessa käy veto. Vanhan talon seinien sisällä on kuitenkin lämmintä. Päätän toivoa äidiltä uudet villasukat joululahjaksi.
Muistatteko vielä koronablogit? Entä, kun kirjoitin hoitoalan epävarmuudesta joulukuulla 2020. Siitä, miten häivähtävän hetken katsoin leikkaussalissa kollegaani, joka puhui päivän jokaiselle potilaalle lähes identtisen sanarimpsun leikkaustasolle siirtymisestä. Kirjoitin siitä, miten rutiinillakin on rajansa, ja kuinka nimenomaan rutiininomainen lause paljasti kollegan uupumuksen. Kuinka hän kääntyi selin meihin muihin ja hänen hymynsä katosi, hartiat lysähtivät ja silmät olivat tyhjät ja surulliset. Kuinka hän kasasi itsensä sekunneissa kääntyessään puhumaan potilaalle ja meille kollegoille. Samassa blogissa pohdin, näkyikö minustakin hymyttömät hetket ja vakavoituminen. Kerroin myös, etten voisi enää kieltää, etteikö mielessäni kulkisi ajatuksia alanvaihdosta.
Keväällä näin entistä kollegaani, vakiyökköä, joka sanoi nähneensä minusta väsymyksen jokaisessa vuorossa, joissa tapasimme. Hän kertoi miettineensä, mitä oli tapahtunut, kun hymy töissä jäi latteaksi ja silmät olivat surulliset. Kerroin, että tapahtui, todellakin tapahtui. Parissa vuodessa tapahtui varmasti enemmän, kuin keskivertoihmisillä koko elämänsä aikana. Kaiken tapahtuneen jälkeen tarvitsin lopulta aikalisän hoitoalaan. Työskentelin unelma-ammatissani, mutta sairaanhoitajuuteni piti minua tukahduttavan tiukassa otteessa. Yli kahdeksan vuotta tein sairaanhoitajan töitä, kunnes koronan runtelema hoitoala alkoi tuntua vieraalta ja moni muu työ alkoi tuntua paremmalta vaihtoehdolta. Lähdin hoitoalalta ja häpesin ensimmäiset kuukaudet. Pelkäsin kertoa kenellekään, että lähdin ja vaihdoin alaa. Että olin innoissani ja puskin eteenpäin uudessa työssä ja uusia asioita opiskellen.
Uusi ala ja työ imi minut mukaansa ja pian huomasin, että työ itseasiassa söi sisälleen kaiken mitä kaipasin elämässäni; ajan perheen, ystävien ja läheisten kanssa, vapaa-aikani. Huomasin tekeväni töitä jopa lapsen syntymäpäivänä sen sijaan, että olisin stressannut minulle tyypillisesti synttäritarjoilujen onnistumisesta. Mitä syvemmälle työhön sukelsin, sitä epävarmemmaksi tulin sen suhteen, olisiko tie kuitenkaan oikea.
En koskaan ole unohtanut ensimmäistä työvuoroani teho-osastolta vuonna 2013. Ensimmäinen päivä on helppo muistaa tunnista tuntiin, sillä suurimman osan siitä ja kaikista muistakin työpäivistä olin kauhuissani. Usein heräsin tehohoito-opas viereltäni, koska nukahdin sitä lukiessani. Kuitenkin tunsin koko ajan jotain, ja se oli tärkeintä. Kauhuakin selkeämmin muistin uuden asian oppimiseen liittyvän tunneryöpyn ja mielikuvat huikeasta työyhteisöstä.
Keväällä olin itse potilaana. Pidättelin itkua leikkauspöydällä monien ystävällisten kasvojen ympäröimänä ja valoin itselleni uskoa turvallisuudentunteesta. Minua lohdutettiin ja minusta luvattiin pitää huolta. Nukahdin ja heräsin, sain kipulääkettä, pahoinvointilääkettä ja uudet unet. Muistan miettineeni, miten mahtava työ joillain on. Lopulta heräsin rauhallisesti, kivuttomana ja hyvävointisena. Pääsin kahville, syömään ja kotimatkalle taksilla, selviytymispakkaus laukussani. Ystävät ympärillä pitivät huolta leikkauksen jälkeen, pääsin kävelylle ja avannon reunalle seuraksi. Yksi poisti ompeleet, neljä hoiti kanssani haavainfektiota. Olin itseasiassa tuplasti onnekas tästä avusta, sillä jokainen noista ystävistäni on sairaanhoitaja. Kipinä hoitoalalle paluusta alkoi voimistua.
Pitkän sairaslomani aikana muistelin useasti hoitotyön huonoja puolia; miten minua oli lyöty, miten palkkani oli unohdettu nostaa, miten jatkuva sijaistaminen stressasi, miten pelkäsin työsuhteen loppumista, miten kiireellä ja vajaamiehityksellä joissain paikoissa tehtiin työtä. Yritin muistella lakon aikaista suojelutyötä ja ahdistuneisuutta lakkoon liittyen. Yritin ajatella, miten palkkansa voisi saada helpomminkin.
Silti palasin yhä useammin siihen hetkeen, kun istuin ambulanssissa ja olin päättänyt, että minusta tulee sairaanhoitaja. Muistin, miten eräs potilas opetti minulle parranajoa. Kokemus hoitajana oli opettanut myös, että parhaat työkengät ovat lenkkarit, sillä niillä oli hyvä juosta lapsipotilasta kiinni sairaalan käytävällä. Mitä enemmän yritin vaientaa kultareunaisia muistojani hoitotyöstä, sitä merkityksellisempiä mieleeni alkoi tulla. Muistin hetken, jolloin lääkäri riisui hanskat, painoi päänsä ja kaikki ympärillä pysähtyivät kuuntelemaan tuskaiset sanat: ”ei vastetta, pyydetään vanhemmat”. Muistan sydänjuuriani myöten ne minuutit, joita emme halunneet hukata siistiessämme pieniä kauniita kasvoja, ja vaihtaessamme puhtaan tyynyliinan. Kuinka hiljaa ja vaitonaisina kaikkensa yrittäneet ja väistämättömän edessä lannistuneet poistuivat takavasemmalle. Surun raskas taakka täytti huoneen. Vanhemmat saivat menehtyvän lapsensa kanssa viimeiset hetket, joina sydän jaksoi lyödä.
Muistin miten oma sydän pakahtui, kun pieni keskonen tai tuore vastasyntynyt pääsi ensimmäistä kertaa vanhemman syliin. Muistin, miltä tuntui, kun on kiire ja hätä. Miten sydän hakkaa, veri pauhaa ja kiehuu suonissa tilanteen tasaantuessa. Muistin miltä tuntui onnistumisen iloiset yläfemmat, kollegat ympärillä, hymyt ja huumori. Mitä enemmän yritin olla ajattelematta, sitä enemmän kaipasin myös kollegoita ja työtä sairaalassa. Muistin, miten maaginen oli jouluaattoaamun valkeneminen vastasyntyneiden teholla.
Havahdun puolen vuoden takaisista ajatuksistani tyhjään kahvikuppiin. Hymyilyttää, kun muistan perheen nuorimman kysyneen eilen, onko sunnuntaina jouluaatto. Eskari puolestaan kysyi, onko ensikuussa marraskuu.
Lintulauta, lipputanko ja jäinen maa. Auto lämmitykseen. Vaatejono. Koiralle vesi. Portti kiinni. Valot pois. Eväät. Avaimet. Henkilökortti. Työpäivä alkaa tänään 7:30.
