Ihminen syö iloonsa ja suruunsa. Toiset syövät säännöllisesti ja terveellisesti, toiset taas mitä mieli tekee ja mihin aikaan tahansa. Valinta on vapaa, kun ihminen asuu kotonaan ja on päätäntävaltainen omista tekemisistään. Tilanne muuttuu, kun ihminen vanhenee ja kun omatoiminen elämänhallinta ei enää täysin onnistu esimerkiksi muistisairauden vuoksi.
Kun eläminen kotona ei enää ole turvallista, ihminen muuttaa usein vanhainkotiin. Tällöin hän siirtyy myös valmiiden ravintopalvelujen piiriin sekä painon ja ravintotottumusten osalta tiukahkon kontrollin alle.
Vanhainkodissa kaikenlaisiin ravitsemuksen vinoutumiin kiinnitetään herkästi huomiota. Vanhus ei saa laihtua liikaa, joten paino punnitaan kerran kuussa. Vanhainkodissa ei yöpaaston pituuskaan ole enää yksilön omassa vallassa, vaan sille on asetettu tarkat aikarajat viranomaisten toimesta. Eettisesti kiinnostava kysymys kuuluukin, missä määrin vanhus saa itse päättää ruokailustaan, eli missä määrin hän saa valita ruokansa tai kieltäytyä syömästä?
Helsingin Seniorisäätiön vanhainkodeissa on säännölliset ruokailuajat. Säätiön oma ravintokeskus valmistaa aamiaisen, lounaan ja päivällisen. Keittiön toimintaperiaatteena on valmistaa hyvää ja terveellistä sekä perinteitä vaalivaa kotiruokaa asukkaiden toiveita kuunnellen. Hoitajat tarjoilevat väli- ja iltapalat, sillä he tietävät, mistä asukkaat pitävät, ja he tilaavat tuotteita, jotka ovat asuikkaille mieluisia.
Pääosin ruoka maistuu kaikille asukkaille ja he syövät yleensä kaiken, mitä tarjotaan. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että asukas söisi joka aterialla. Ruoasta kieltäytymisen taustalla voi olla se, että asukkaalla ei ole nälkä, mistä johtuen ruoka ei maistu. Tämä on täysin ymmärrettävää. Jos asukas syö itse, on helpompi hyväksyä se, että ruokaa jää syömättä. Usein hoitaja kuitenkin yrittää vielä houkutella ja kysellä asukkaalta, miksi ruoka ei maistu.
Tilanne muuttuu usein ongelmallisemmaksi, kun asukas on syötettävä tai kun asukas ei kykene ilmaisemaan itseään sanallisesti. Mitä pitäisi tehdä silloin kun asukas laittaa suunsa kiinni eikä suostu avaamaan sitä, tai kun asukas puree lusikkaa tai alkaa huutamaan?
Jos asukas kieltäytyy selkeästi syömästä, onko oikein patistella, houkutella tai jättää huomioimatta asukkaan kielteinen suhtautuminen asiaan? Onko hoitajan velvollisuus yrittää saada asukas syömään tai juomaan jotakin?
Erilaisia arjen eettisiä pulmakysymyksiä joudutaan pohtimaan vanhustyössä usein. Aina ei ole esimerkiksi tietoa asukkaan aiemmista ruokatottumuksista ja siitä, mikä ruoka on hänen mielestään hyvää ja mikä ei. Ruokahan saattaa olla sellaista, mistä asukas ei pidä, mutta hän ei osaa esimerkiksi muistisairauden takia kertoa siitä.
Syömisongelmien taustalla voi yhtä hyvin olla nielemisvaikeudet tai suun terveyteen liittyvät ongelmat. Tästä johtuen onkin erittäin tärkeää selvittää kaikki syömättömyyteen tai heikentyneeseen ruokahaluun liittyvät tekijät.
Toisinaan omaisten on vaikea ymmärtää, jos asukas ei syö tai ruokahalu heikkenee. Omaisilla ei ole välttämättä tietoa siitä, miten erilaiset sairaudet vaikuttavat asukkaan syömiseen, jolloin hoitajan rooli korostuu tiedon antamisessa. Joskus vanhus voi jopa haluta lopettaa syömisen. Onko hänellä oikeus tehdä niin?
Omaisten huoli ja välittäminen ovat arvokkaita asioita, mutta niin on myös vanhuksen itsemääräämisoikeus. Sen kunnioittaminen on osa hyvää hoitoa.
Jos ravinnosta kieltäytyminen on asukkaan oma harkittu päätös, voiko henkilökuntaa tällaisessa tapauksessa vastuuttaa asiassa vai pitäisikö henkilökuntaa ymmärtää, että he näin tukevat asukkaan omaa tahtoa ja itsemääräämisoikeutta?
Hoitotyön arki on täynnä vaikeita valintoja, ja siksi rakentavaa keskustelua ammattilaisten kesken tarvitaan. Myös selkeitä yhteiskunnallisia linjanvetoja tulee tehdä, jotta vanhusten oma tahto pääsee toteutumaan arjen valintatilanteissa. Voiko vanhus aidosti valita tyhjän lautasen?
Tekstin on kirjoittanut Seniorisäätiön muutosvalmennuksessa mukana oleva Pakilakodin osasto 4 ryhmä Anja Lindqvistin johdolla.
