Kun on työkseen tekemisissä hoitoalan asioiden kanssa, törmää altuiseen säästämisen käsitteeseen. Asiantuntija Liisa Karhe pohtii blogissaan, säästääkö säästäminen oikeasti vai onko asia jopa päinvastoin.
Eräs kuntapäättäjä totesi taannoin päivälehdessä, että hyvinvointialueiden myötä kunnilta viedään säästökohteet. Tuijotin lausetta suu auki. En siksi, että tieto olisi uusi, vaan siksi, että joku tunnustaa sen julkisesti: sosiaali- ja terveydenhuolto on ollut kunnille hyvä säästökohde.
Samaan aikaan keskustellaan muun muassa siitä, että omaishoitajilta otetaan pois sekin vähä, mitä heillä on. Ja että perusterveydenhuoltomme on ahdingossa. Ja että nuoremme voivat huonosti. Ja että kotihoidossa sairaat, apua ja hoivaa tarvitsevat ikäihmiset ovat oman onnensa nojassa.
Kun verrataan Suomen ja muiden pohjoismaiden terveydenhuoltoon käyttämiä rahamääriä, voidaan todeta, että Suomessa on todellakin säästetty terveydenhuollosta. Vai olemmeko muita pohjoismaita tehokkaampia täällä Suomessa? Sairaanhoitajia kuunnellessa ei kuulosta siltä.
Säästöjohtaminen johtaa ulosjohtamiseen
Johtamisessa ismit ovat vuosien saatossa vaihdelleet. Meillä on ollut prosessijohtamista, laatujohtamista, tulosjohtamista, muutosjohtamista, tiimi- ja projektijohtamista vain muutamia mainitakseni ja ne ovat saaneet rinnalleen yhä uusia johtamissuuntauksia. Kulloisenkin johtamissuuntauksen perusteella on laadittu jos jonkinlaista kehystä ja kaaviota sen mukaan, mikä ismi milloinkin on ollut vallalla. Johtamisen työkaluina niiden merkitykset ja vaikutukset ovat taitaneet jäädä irrallisiksi ylätason abstrakteiksi sairaanhoitajille ja muullekin henkilöstölle. Säästöjohtaminen sen sijaan on konkretisoitunut ja jalkautunut erityisen hyvin monen työntekijän arkeen.
Sosiaali- ja terveydenhuollon johtamisessa keskeistä on ydintehtävän turvaaminen, tasaisten, turvallisten, hyvien ja kannustavien työolosuhteiden luominen työntekijöille. Potilaita ja asiakkaita palvelevien työnkuvien kehittäminen pitäisi olla tavoitteellista , jotta palvelut voitaisiin tuottaa mahdollisimman laadukkaasti ja tehokkaasti.
Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että säästämisestä tullut terveydenhuoltomme päästrategia. Sain tästä hyvän muistutuksen, kun juttelin erään sairaalan osastonhoitajan kanssa jokin aika sitten. Kolme pääviestiä tuntui hallitsevan lähes kaoottista sairaalan arkea: ”ei ole rahaa, ei ole sairaanhoitajia, pitää säästää…”. Useat sairaanhoitajat ja hoitotyön johtajat kuvasivat myös Sairaanhoitajaliiton henkilöstötilannekyselyssä viime syksynä sitä, että henkilöstöstä säästäminen jatkuu heidän työpaikoillaan siitä huolimatta, että henkilöstöpula on pahenemassa. Jotkut työnantajat eivät heidän mukaansa edes yritä palkata ketään. Toisissa paikoissa yt-neuvottelut ja irtisanomiset jatkuvat. Osa hyödyntää tilaisuuden ja palkkaa tilalle halvempaa henkilöstöä, koska säästöstrategia ohjaa toimintaa eikä huomio kohdistu ydintehtävään ja sen onnistumiseen.
Tuntuu, että monin paikoin kollegat sairaalassa ovat kuin ”liukumäkiputkessa”, jota reunustavat seininä säästömääräykset ja jossa kapeat ja liukkaat uomat kiidättävät vauhtia hallitsematonta laskijaa säästölaidasta toiseen ja lopulta kolhiintuneena ulos. Olemmeko päätyneet ulosjohtamisen aikakauteen?
Suurimmasta kuluerästä on kiusaus säästää
Henkilöstö suurimpana kustannusryhmänä on myös helppo kohde, josta ajatellaan saatavan suurimmat ”säästöt” helpoimmalla. Työyksikössä säästöt voivat kuitenkin jäädä hyvinkin näennäisiksi, jos henkilökunnan koulutusten ajaksi ei varata sijaisia tai jos äkillisiin eikä aina edes pitkäaikaisiinkaan poissaoloihin oteta sijaista. Jos vakinaisten toimien määrää pienennetään ja pyritään pärjäämään oman väen venyttämisellä. Jos organisaation ylemmältä taholta tulee kieltoja numeroiden kaunistamiseksi: ei saa palkata ketään, ei saa vakinaistaa ketään, ei saa käyttää keikkalaisia, ei saa ottaa sijaisia, ei saa antaa virkavapaita, ei saa antaa henkilökohtaisia lisiä, ei saa maksaa hälytysrahoja, ei saa antaa aikahyvitysvapaita, ei saa sitä, ei saa tätä. Kaikki tämä on luonnollisesti lopulta pois henkilöstön työhyvinvoinnista ja ydintehtävästä ja lopulta potilailta ja asiakkailta.
Työelämästä elämisen arvoista
Tällä hetkellä ministeriötasolla pohditaan, miten saataisiin turvattua sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön riittävyys. Ongelman ratkaisu on haasteellista niin kauan, kuin raha johtaa resursseja potilaiden ja asiakkaiden tarpeiden sijaan. Sairaanhoitajaliiton henkilöstökyselyyn vastanneet olivat sitä mieltä, että työyksikössä houkuttelee hyvä työyhteisö ja hyvä työilmapiiri. Ajankohtainen kysymys onkin, miten säästöstrategia tukee työyhteisöjä ja työilmapiiriä? Tähän mennessä kysymykseen on vastattu vähenevällä henkilöstöllä ja lisääntyvällä kuormituksella, lisääntyvällä vaihtuvuudella ja lisääntyvällä perehdytystaakalla. Niillä on välittömät seuraukset työyhteisöön. Työyhteisössä ei välttämättä enää edes tunneta samassa vuorossa olevia kollegoja eikä heidän osaamistaan. Kun kiire ja kuormitus lisääntyvät, työtä ei pysty tekemään hyvin ja työn sisällön merkitys itselle alkaa murentua. Kiireessä ja henkilöstöpulassa työ on tulipalojen sammuttelua eikä omaan tehtävään pysty keskittymään saati, että aikaa jäisi työn, yksikön ja osaamisen kehittämiseen. Kuka haluaa elää tällaista työelämää, joka on samalla myös jokaisen omaa ainutkertaista elämää? Onko se elämisen arvoista?
Aina on ”syy” säästää hoitajista
Säästöstrategian mukaisesti sairaanhoitajien palkkoja ei voida nostaa, henkilökohtaisia lisiä ei voida maksaa, rahallisia palkitsemisia ei voida sallia, pitkiä työsopimuksia ei saa kirjoittaa, ja niin edelleen. Aina, korostan sanaa -aina- löytyy perustelut siihen, miksi ei. Perusteluina kuullaan, koska sitten pitäisi nostaa muidenkin palkkoja, koska rahaa ei ole, koska pitää säästää…. eräs johtaja lisäsi tähän listaan muutamia vuosia sitten: ”koska hoitajat arvotetaan tässä talossa eri tavalla kuin lääkärit.” Niinpä. Naisvaltaisen alan palkkaepätasa-arvo tulkitaan sairaanhoitajien ja hoitotyön johtajien keskuudessa arvostuksen puutteeksi ja samalla myös tasa-arvon puutteeksi. Kaikista mahdollisista työelämän joustoista joudutaan nipistämään sitä mukaa, kun pula sairaanhoitajista pahenee, joten kuormittuneisuuden kierre ei helpota. Työyksiköiden houkuttelevuus ja maine murenevat säästöstrategian alla ja väki vähenee entisestään.
Säästöjen todellinen hinta
Sosiaali- ja terveydenhuollon olemassaolon tarkoitusta on pakko miettiä, kun lukee sairaanhoitajien listausta siitä, miten sairaanhoitajavaje on vaikuttanut heidän potilaisiinsa ja asiakkaisiinsa. Kuka laskisi hinnan kaikille niille seuraamuksille, jotka syntyvät, kun sairaanhoitajia ja muuta henkilöstöä ei ole tarpeeksi suorittamaan ydintehtävää, sitä tärkeintä? Sairaanhoitajat kertovat lisääntyvistä hoitojen viivästyksistä, virheistä, unohduksista, potilaiden kaatumisista, infektioista, hoitovirheistä ja tekemättä jäämisistä. Kuka laskisi hinnan tällaista tulosta tuottaville säästöyrityksille? Kuka laskisi hinnan potilaiden ja asiakkaiden kokemuksille ja kärsimyksille? Vaikkei kukaan laskisikaan näitä hintoja, lasku tästä loputtomasta säästämisestä on tulossa ja se tulee korkojen kera meidän kaikkien maksettavaksi.
Lyhyen tähtäimen ”hiekkalaatikkosäästäminen” ei tuo pitkän tähtäimen säästöä
Terveydenhuollon säästöstrategia vaikuttaa toisinaan ”hiekkalaatikkosäästämiseltä”. Säästetään yhdessä ”hiekkalaatikossa” ja tuhlataan toisessa, joten tulos näyttää nollaa tai miinusmerkkiä. Säästäminen saa toisinaan jopa surkuhupaisia piirteitä, kun sairaanhoitajia pyydetään säästämään vaikkapa teippiä, korkkeja tai hanskoja. On vain yksi asia, jota saa käyttää reilusti: käsidesi. Toisaalla voi nähdä ihan silkkaa tuhlausta, kun saatu määräraha pitää käyttää hinnalla millä hyvänsä esimerkiksi tilojen kunnostukseen. Määräraha saatetaan käyttää siitä huolimatta, että tiedetään tilojen tyhjentyvän ja käyttötarkoituksen muuttuvan heti seuraavana vuonna, jolloin joku toinen tulee ”hiekkalaatikoineen” remontoimaan tilan uudelleen. Ja rahaa ei kannata jättää käyttämättä, muuten seuraavana vuonna tulee vähemmän rahaa. Pitäisikö säästäminen lopettaa kokonaan ja alkaa kehittää toimintaa ammattilaisten ja potilaiden ja asiakkaiden ehdoilla kokonaisuuksia ja tulevaisuutta huomioiden.
Terveydenhuollon säästöstrategia näyttäisi olevan pitkälti lyhyentähtäimen säästämistä. Pitää selvitä tästä vuosineljänneksestä tai vuodesta. Numeroiden hoitaminen vie aikaa, mutta se mitä lukujen taakse kätkeytyy, saattaa jäädä pimentoon. Säästäminen saattaa mennä överiksi, ja aletaan ”leikkaamaan mattoa” toisesta päästä, että saataisiin sitä toiseen päähän. Sairaanhoitajan näkökulmasta säästökohteet ja tavoitteet eivät ole läheskään aina ymmärrettäviä. Välillä tuntuu kuin säästettäisiin nappeja ja tuhlattaisiin miljoonia, jolloin säästämisessä ei ole mitään järkeä. Ylemmän johdon pitäisi tukea alempia johtajia johtamaan ydintoimintaa ja ihmisiä eikä säästöjä ja numeroita. Pitäisi etsiä vastauksia siihen, syntyykö ”säästämisestä” todellisia säästöjä vai vain lisää kuluja.
Jatkuva hälytysvalmius säästämiseen
”Säästöstrategia” velvoittaa henkilöstön jatkuvaan hälytysvalmiuteen. Koskaan ei tiedä, koska tulee uusi säästövaatimus. Koskaan ei myöskään tiedä, mihin loppujen lopuksi budjetilla pyritään. Pitää olla valmiina säästämään, kun käsky käy. Ei riitä, että on hoitanut ”oman tontin” mallikkaasti annetuissa raameissa. ”Naapurihiekkalaatikolla” on saatettu törsätä tai potilaita on ollut liikaa tai liian vähän, jolloin taaskaan ei pysytä budjetissa ja joudutaan muuttamaan suunnitelmia, kun kulut tai menot ovat ohi säästöstrategian.
Itse terveydenhuollossa lähes kolmekymmentä vuotta toimineena olen elänyt mitä moninaisimpia säästöaaltoja. Välillä on tyynempää, vain maininkeja, jolloin voidaan keskittyä perustyöhön ja välillä taas nousee isompia säästöaaltoja, jotka häiritsevät perustyön tekemistä. Viime vuosina ”säästösäätila” on tuntunut muuttuvan yhä epävakaisemmaksi niin, että se haittaa tai monin paikoin jopa estää yksiköiden ydintehtävää. Onpa nähty tsunamiaaltojakin, jotka ovat pyyhkäisseet koko toiminnan mukanaan. Toivottavasti väärin säästäminen tai hienommalta nimeltään sopeuttaminen lopetetaan, ennen kuin se on vienyt kaikki sairaanhoitajatkin mukanaan. Ja säästäminen on eri asia kuin toimia säästeliäästi ja järkevästi. Jos koko ajan pitää säästää eli nipistää sovitusta, eikö silloin johtamisessa ja suunnittelussa ole mennyt jotain pahasti pieleen?
Inspiroiduitko tästä? Blogeillamme tuomme sairaanhoitajan äänen kuuluvaksi ja asiantuntemuksen näkyväksi.
