Heikki Ellilä on mielenterveysalan erikoissairaanhoitaja, lehtori ja yliopettaja Turusta. Hän on työskennellyt hoitajana, opetustehtävissä, projektitöissä ja tutkijana sekä Suomessa että ulkomailla. 43 työvuoden jälkeen Ellilä siirtyi eläkkeelle. Blogissaan hän katselee uraansa taaksepäin. Tässä blogissa muistellaan opiskeluaikoja sairaanhoitajaopinnoissa.
Muistan edelleen melko hyvin sen tammikuisen päivän vuonna 1979, jolloin lampsin Kiinanmyllyn mäkeä ylös Turun Sairaanhoito-Oppilaitokselle aloittamaan sairaanhoitajaopintojani. Jännitti. Yöllä oli salamoinut- tammikuussa! Siitä se lähti: anatomiaa, fysiologiaa ja seuraavalla viikolla jo pedattiin. Muistaakseni sain petaamisessa tukiopetustakin, kulmat jäivät helposti löysänlaisiksi. Koulutus perustui voimallisesti käytännön harjoitteluun, jota oli noin puolet kahden ja puolen vuoden koulutuksesta. Lisäksi oli harjoittelua luokissa ja luentoja. Kovinkaan ahkera en ollut, anatomian läpäisin rimaa hipoen. Kaikkiin näihin opintoihin oli läsnäolopakko. Hyväksyttyjä syitä poissaoloon oli joitakin, kuten sairaus, perhejuhlat, kertausharjoitus ja osallistuminen kansallisesti tärkeisiin urheilu- tai kauneuskilpailuihin. Kapinoin tietenkin näitä sääntöjä vastaan. Toimin ahkerasti oppilaskunnassa, sydäntäni lähellä oli erityisesti kaikki juhlinta.
Psykiatrista hoitoa ja verityhjiöitä
Käytännön harjoittelujaksoista pidin eniten psykiatrisen hoidon jaksosta sekä yllätys, yllätys leikkaussaliharjoittelujaksosta. Se oli niin selkeää ja tehtäväkeskeistä tekemistä, jossa kaikilla oli selkeät roolit. Tämä sopi hyvin minulle, joka olin taipuvainen tiettyyn haahuilun tapaiseen haljuiluun. Leikkurissa kerrottiin selvästi mitä sinun pitää tehdä, ison kokoni takia olin myös hyvä kantamaan ja kääntämään. Erityisen hyvä olin vääntämään raajoihin verityhjiöitä kiertämällä leveää kumisidettä tiukasti raajan ympäri, jolloin suurin osa verestä saatiin puristettua pois operoitavalta alueelta, mikä helpotti kovasti itse toimenpiteen suorittamista.
Kiitos ja anteeksi
Harjoittelu Yläneen neuvolassa ja muualla maaseudulla perusterveydenhuollon puolella oli myös monipuolista, opettavaista ja mukavaa. Pääsin ajelemaan sinne vanhempieni autolla, sillä lapsuudenkotini sijaitsi naapurikunnassa Säkylässä. Asustelin äidin täyshoidossa koko harjoittelujakson ajan. Lisäksi autossa oli se hyvä puoli, että pääsin kyyditsemään autotonta Raili-kätilöä ympäri kyliä, aika kului ja juttua piisasi. Pidin silloin myös kalaverkkoja läheisessä järvessä ja vein haukia ohjaajillekin, oma ohjaava opettajani taisi mainita jotain lahjonnasta. Hyvä yritys ainakin!
Harjoittelun lastenosastolla koin tärkeäksi, jakso oli myös psyykkisesti vaativa, hoitaa vaikeasti sairaita lapsia ja esimerkiksi leukemian ennuste oli tuolloin hyvin huono, toisin kuin nykyään. Eläköön koululääketiede ja tutkimus! Muut jaksot jaksoin suorittaa juuri ja juuri, opiskelukavereiden ja muutaman hyvän ohjaajan tuen avulla. Usein olin aika tympääntynyt, enkä jaksanut näytellä reipasta. Sain tästä palautetta. Ihotautien puolen ohjaajani epäilikin soveltuvuuttani sairaanhoitajaksi. ”Oletko itse ajatellut asiaa omalla kohdallasi?” kysyin. Kiitos ja anteeksi.
Rintaruokinnan opettamista
Luentoja oli paljon, kopioimme pääasiassa piirtoheitinkalvoja vihkoihimme ja tentissä yritimme muistella mitä olimme kopioineet. Myöhemmin, kun aloitin itse opettajana, käytin tismalleen samaa alkeellista tekniikkaa. Luentoja oli niin runsaasti, että tälläkin metodilla jotain aina mieleen tarttui, vaikkei menetelmää kovin tehokkaaksi voi kehua. Naistentautien ja synnytysopin tunnilta muistan sen, miten suht originelli opettajamme ripusti naisen sukuelimiä kuvaavan pahvitaulun seinälle ja käski minua tulemaan luokan eteen ja nimeämään sekä osoittamaan naisen intiimialueen elimet. Vaikea oli ymmärtää, mikä tätä pedagogia innoitti moiseen käskytykseen. Lähes kaikki muut luennolle osallistuneet olivat nuoria naisia. Tuli mieleen, että hän saattoi jopa nauttia tilanteesta. Samainen opettaja laittoi minut, nuoren pojan, synnytysosastolla opettamaan rintaruokintaa äideille.
Viimeisellä luennolla istuimme muiden kurssimme jätkien kanssa auditorion peräpenkillä ja otimme reppavasti viskihuikkia ja mölisimme. Luennoitsijana ollut kirurgi huomasi pullon kallistelumme ja virkkoi jotain siihen suuntaan, ”että ei tämä ole teidän viimeinen luentonne, vaikka nyt ehkä luulette niin”. Oikeassa oli.
Tulihan minustakin sairaanhoitaja
Valmistuin kuitenkin ja päätösjuhlassa pidin puheen kaikkien valmistuneiden puolesta, puhe loppui sanoihin ”Tulihan minustakin sairaanhoitaja” paino päätteessä ”-kin”. Valmistujaisjuhlien jatkoille ylioppilaskylän kämppään tuli aamuyöllä poliisit – kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla käskivät olla hiljaa ja onnittelivat meitä valmistumisesta. Toisella kerralla eivät enää onnitelleet, vaan aika vihaisten äänenpainojen siivittämänä tyhjensivät asunnon. Tämä ei estänyt kurssikaveriani tiedustelemasta poliiseilta kyytiä asunnolleen ”Ette Varissuolle päin olisi menossa? Pitäis päästä kotiin.” Kyytiä ei tullut.
Sairaanhoitajaopintojen jälkeen erikoistuin ja työskentelin psykiatrisessa hoitotyössä, jossa viihdyin erinomaisesti vuosien ajan ennen siirtymistäni opetuksen ja tutkimuksen pariin. Näistä lisää seuraavassa blogissa.
