Terhi Leinonen teki välillä muuta kuin hoitotyötä. Keväällä 2021 hän lopetti blogien kirjoittamisen. Nyt hän on palannut sekä sairaanhoitajaksi että bloggaajaksemme. Tämä on Paluu hoitotyöhön -sarjan kolmas blogi.
Syksy taittui talven edestä hujauksessa. Oli syysloma ja muuttokuorma. Läheisen syöpähoidot ja leikkaukset. Silti arki on nyt hyvää. Pihamaa on avara ja täynnä lunta. Kovat pakkaset ja luminen talvi tuovat kodikasta lohtua raskaaseen aikaan. Koti Kainuussa on tuonut mielenrauhan, minimalistisen arjen ja pakonomaisen tarpeen pysähtyä maailman tärkeimmän asian, elämän, edessä. Perheen pienillä on ihanan pieni, alle 30 lapsen päiväkoti ja minä sain uuden työyhteisön keskussairaalan leikkausosastolta. Paluu hoitotyöhön on ollut hektinen ja ehkä vähän epätavallinen, mutta päätös palata oli hyvä ratkaisu. Näin asioiden pitikin mennä. Tähän suuntaan meidän piti matkata. Ei ole enää melua ja jatkuvaa kiirettä. Työpäivän jälkeen ulkoilemme, hiihdämme. Luen kirjoja tai kudon villapaitaa, villasukkia tai kauluria, virkkaan kestovanulappuja. Haen ladosta polttopuita ja lämmitän hellavanhusta, leivon hapanjuurileipää. Olen läsnä.
Tänään on keskiviikko ja kello lähenee uhkaavasti yhdeksää, mutta en jaksa vaihtaa vielä pois pyjamaa ja joululahjaksi saatuja villasukkia. Jos vielä hetken istuisin keskellä pimeää hiljaisuutta, niin ehtisin silti ajoissa. Mietin, saisiko vanhaan piharakennukseen kesäksi pienen kanalan. Tekee mieli kahvia, mutta kellon herätys havahduttaa, ja nyt on lähdettävä kohti Kajaanin keskussairaalaa.
Kävelen sairaalan pääovesta sisään isoon aulaan ja jatkan kohti työpaikkaani, leikkausosastoa. Matkalla infopisteen työntekijät tervehtivät yhtä iloisesti, kuin ennenkin. Reitti leikkausosastolle on käynyt tutuksi. Tällä kertaa en kuitenkaan kierrä kuvantamisen aulan kautta portaisiin ja siitä alakertaan kohti pukuhuonetta, vaan matkaan hissillä kolmanteen kerrokseen, kohti leikkaussalin odotusaulaa. Sitä aulaa, jossa potilaamme odottavat aamuisin leikkaukseen tullessaan. Olen nukkunut huonosti yön ja olo on siksi nuhjuinen ja ajatukset tuntuvat sumeilta. Lasiovet avautuvat, olen perillä työpaikallani.
Leikkaussalin ovi liukuu auki ja kaikkia naurattaa vähän, kun tuttu potilas tulee leikkaussaliin yhdessä anestesiahoitajan kanssa. Kanyyli ja valvontalaitteet menevät rutiinilla. Potilas peitellään lämpimästi ja varmistellaan, että olo on hyvä. Tämä on työssäni kohtaamisen hetki. Se hetki, kun potilas tulee kuulluksi ja nähdyksi, hänen jännityksensä ja pelkonsa muuttuvat mitattavaksi arvoiksi monitorin ruudulle. Se turvaton hetki, jolloin potilas luottaa itsensä hoitohenkilökunnan käsiin. Tsekkilista käydään läpi sanasta sanaan, varmistetaan potilaan henkilöllisyys ja lääkitykset. Ravinnottaoloaika on riittävä ja ilmatie on normaali. Kaikki valmiina turvallista nukutusta ja edessä olevaa leikkausta varten. Happimaski asetetaan potilaan kasvojen lähelle ja pian kanyylin kautta annettava nukutusaine antaa unen tulla. Muistikuvat nukutuksesta loppuvat yleensä tähän hetkeen.
Yksi parhaista asioista sairaanhoitajuudessa on se, että hoitajana voi olla ihminen ihmiselle hänen henkilökohtaisen hätänsä tai avuttomuutensa keskellä. Tämä on yksi syy, miksi halusin palata hoitoalalle. Kutsumus olla läsnä. Luonnollisesti ihmisten hädät ja kriisit ovat erilaisia, mutta olipa kyseessä yleisin mittarein iso tai pieni kriisi, yhtä tärkeää on silti kohtaaminen. Potilaan kohtaamisen merkitys korostuu myös omassa työssäni leikkausosastolla. Jokaisen potilaan tarina on erilainen, mutta pelko ja jännitys yhdistävät. Toinen potilas tulee syöpäleikkaukseen, joku saa uuden lonkan ja pieni lapsi saa apua korvakierteeseen. Hoidamme murtumat ja tulehtuneet umpisuolet. Jokaisen potilaan kokemus jännityksestä ja pelosta on silti juuri hänelle sillä hetkellä raastavan todellinen, ja tärkeintä hänelle on tulla kuulluksi ja nähdyksi yksilönä eikä potilasryhmänä tai tilastona.
En tiedä miten paljon kello on, kun herään. Minua oksettaa ja päässä pyörii ikävästi. Kuulen tutun äänen viereltäni. Olen jo heräämössä leikkauksen jälkeen. Saan pahoinvointilääkettä ja kollegani kysyy, onko minulla kipuja. Pudistan päätäni enkä tiedä vastausta, sillä pahoinvointi lyö läpi voimakkaampana. Toinen tuttu ääni kertoo, että leikkaus meni hyvin ja oli tarpeellinen, mutta muusta en saa selvää. Olo on liian uninen. Halaan toista kollegaa ja kiitän hyvästä hoidosta. Esimiehenikin käy sänkyni vierellä. Saan kipulääkettä ja nukahdan vielä uudestaan lämpimän peiton alla. Olo on turvallinen, hyvä ja kiitollinen. Kipulääke tuli tarpeeseen. Kotiudun muutaman tunnin kuluttua ja lupaan tuoda kakkua palatessani sairauslomalta töihin. Angiinat saivat joulukuun loppuun mennessä minusta voiton huikein lukemin viisi – nolla, mutta nyt peli kääntyy voitokseni, ajattelen taksissa matkalla kotiin. Päivä on ollut raskas. Olen valtavan ylpeä kollegoistani, työpaikastani ja sairaanhoitajuudestani.
Kymmenen päivää myöhemmin istun ambulanssissa matkalla takaisin sairaalaan. Olen kaoottisen aamun jälkeen hädissäni ja itkuinen. Yritän keskittyä hengittämiseen, mutta verenvuodon ja pahoinvoinnin vuoksi se on vaikeaa. Itkettää sekin, että hermoni pettävät univajeen vuoksi, enkä saa hallittua pelkoani ja kasattua ajatuksiani. En ole nukkunut viikkoon kahta tuntia enempää kerrallaan. Kivunhoito ja toipuminen leikkauksesta vievät kaiken energian. Oksettaa taas ja yökkään lämmintä verta. Kun saan ajatukseni lopulta kasaan, tunnen pienen hyytymän leikkaushaavalla nielussa ja tiedän, että vuoto loppuu viidennen kerran tälle aamulle. Pakotan itseni hengittämään niin hitaasti kuin voin, jottei minua oksettaisi niin paljon. Ambulanssi pysähtyy. Vuoto on tyrehtynyt hetkeksi. Viimein perillä.
Minut ohjataan suoraan toimenpidehuoneeseen, jonne alkaa tipahdella väkeä. Minut kanyloidaan, lääkitään ja niskaan vaihdetaan kylmäpakkausta. Paikalle on hälytetty korvapoliklinikan tiimi ja kirurgi. Onneksi paikalle tulee myös korvalääkäri. Hetken päästä iso huone täyttyy; paikalla on opiskelijoita, toinen ja kolmaskin lääkäri ja vielä lisää hoitajia. Lasken ihmisiä, mutta metelin keskellä sekoan laskuissa. Ihmisiä on liikaa, meteliä on liikaa. Koska olen sairaanhoitaja, tiedän ettei minulla ole hätää, mutta liian monen päällekkäisen ihmisen puhe sekoittaa ajatukseni täysin. Sykkeeni huutaa korvissa. Kehossani mieleni on hätääntynyt, itkuinen ja peloissaan. Olen näyttelyesine. Yksityisyydestäni ei ole tietoakaan, ennen kuin toimenpide on ohi ja verenvuoto on loppunut pysyvästi. Huone tyhjenee yhtä nopeasti kuin se täyttyi ja paikalla on enää tarvittavat henkilöt. Kuulen taas omat ajatukseni. Pystyn kokoamaan itseni ja kertomaan, kaoottisesta aamustamme, että minulla on huoli lapsistani. Kahdesta pienestä, jotka menivät päiväkotiin taksilla ja joille en pystynyt vuodon vuoksi puhumaan lainkaan aamulla. Että haluan halata poikaani, joka soitti kotiimme ambulanssin ja toimi älyttömän reippaasti ennen koulupäiväänsä.
Pahinta hoitotyössä on unohtaa, miten tärkeää on potilaan kohtaaminen. Unohtaa, että potilaan hätä ei tarvitse liian monta ihmistä, sillä riittävästi hoidon tarpeeseen nähden on ihan hyvä. Pahinta on unohtaa kysyä, että sopiiko hoitoon osallistua, tai saako toimenpidettä tulla katsomaan. Pahinta on unohtaa kuunnella ja nähdä, mitä vaikenemisen, hiljaisuuden tai kyyneleiden takana on. Pahinta hoitotyössä on unohtaa, että kollega potilaanasi on myös ihminen. Potilaana sairaalassa hän on se ihan tavallinen ruuhkavuosimutsi ja nalkuttava vaimo, joka vihaa spagettikastiketta ja vesisadetta, mutta rakastaa kahvia ja pakkasen narskumista. Sairaanhoitaja, mutta silti ihan tavallinen äiti, joka haluaisi nopeasti kotiin halaamaan lapsia ja sanomaan, hauskaa hoitopäivää.
