Heikki Ellilä on mielenterveysalan erikoissairaanhoitaja, lehtori ja yliopettaja Turusta. Hän on työskennellyt hoitajana, opetustehtävissä, projektitöissä ja tutkijana sekä Suomessa että ulkomailla. 43 työvuoden jälkeen Ellilä siirtyi eläkkeelle, mutta ei jäänyt lepäämään laakereillaan vaan päätti lähteä kesätöihin Ahvenanmaalle. Tulevissa blogeissaan Ellilä pohtii ajankohtaisempia mielenterveystyön ja psykiatrisen hoitotyön kysymyksiä.
Viimeisestä sairaanhoitajan pestistäni oli ehtinyt kulua jo 27 vuotta. Tuon ajan olin toiminut AMK lehtorina ja yliopettaja, opiskelut, tohtoroitut, työskennellyt ulkomailla ja tehnyt tutkimusta. Jäädessäni eläkkeelle aloin miettiä paluuta hoitotyöhön. Uskaltaisinko? Sattumalta tapasin entisen opiskelijani, joka työskenteli Maarianhaminassa psykiatrian osastolla, hän suositteli lämpimästi työpaikkaa. Otin sitten yhteyttä sairaalaan ja lähetin CV:ni. Keväällä kävin tutustumassa paikan päällä, vaikutelma oli hyvä. Lupasivat pitää minusta huolta. Sain edullisen asunnon sairaalan pihasta, eipä muuta kuin ”Fram åt, sade gumman i snö”.
Olo oli jokseenkin jännittynyt astellessani heinäkuun lopulla, osastonhoitaja KG:n opastamana, vaatevarastoon ja pukuhuoneeseen. Avaimet käteen, nimikyltti rintaan ja raportille. Osastolla on kaikilla potilaille (14) omat melko tilavat huoneet. Hoitajilla isohko kanslia, missä muun muassa hoidon kirjaaminen tapahtui. Lisäksi oli muita tiloja, esimerkiksi huone lääkärille, lääkehoitohuone, henkilökunnan tilat, ruokailutilat, keittiö, tv-huone. Potilaiden käytössä oli kuntosali ja sauna. Henkilökunnan määrää voi pitää hyvin tyydyttävänä.
Osaston olohuone eli päiväsali oli suosittu kohtauspaikka, mikä loi turvaa ja yhteisöllisyyttä. Sisäpiha mahdollisti myös niiden potilaiden ulkoilun, joita olivat tahdosta riippumattomassa hoidossa. Heitä oli vain vähän, ehkä 10 prosenttia potilaista. Tarkkailuhuone sekä eristystila muodostivat erillisen tilan, jota käytettiin harvoin, hoitajan ollessa aina läsnä tilassa. Potilaiden ja henkilökunnan turvallisuus asetettiin etusijalle, mikä pyrittiin takaamaan muun muassa kutsumalla tarvittaessa lisää henkilökuntaa. Väkivaltatilanteisiin oli varauduttu Mapa koulutuksissa. Osastolla oli aloitettu myös kansainvälisesti tunnustetun Safe-Wards mallin käyttö.
Jokaisella potilaalla oli nimetty oma vastuuhoitaja. Hänen tehtävänään oli huolehtia, että potilaan tarpeet ja toiveet tulevat huomioiduksi sekä tehdä hoidon kirjaukset. Keskeinen työkalu oli hoitoneuvottelu, siihen osallistuivat potilaan lisäksi lääkäri, hoitaja sekä mahdollisesti omaisia ja ehkä viranomaisia. Osastolla tehtiin töitä hyvin moniammatillisesti, yhteistyö eri ammattiryhmien välillä oli sujuvaa. Useat potilaat olivat tuttuja, jotkut monien vuosien takaa. Ihmiset näyttivät tuntevan toisensa ja tuttuudella on tietenkin sekä hyvät että huonot puolensa. Tosin, nykyään jo 34 prosenttia väestöstä on muualla kuin Ahvenanmaalla syntyneitä.
Oliko psykiatrisessa hoidossa mikään muuttunut 27 vuodessa? Neljän viikon kokemukseni perusteella: kyllä ja ei. Hoitotyön tärkein asia on edelleen vuorovaikutus potilaan kanssa sekä hoitajien osoittama empatia, pyrkimys auttaa potilasta ja läheisiä mielenterveyden haasteiden kanssa. Henkilökunta käytti työasua, tämä oli minulle uutta. Oman aikaisemman kliinisen urani aikana käytin vain siviilivaatteita psykiatrisilla osastoilla.
Lääketieteellisessä hoidossa ei ollut tapahtunut kovinkaan suuria mullistuksia. Lääkevalikoima oli kyllä vuosien varrella laajentunut ja niitä käytettiin enemmän. Veri- ym. labranäytteiden ottaminen oli runsastunut, kuin myös sähköhoidon käyttö. Diagnostiikassa oli tapahtunut selkeä muutos, erityisesti ADHD ja autismin kirjon diagnoosit olivat lisääntyneet. Aikaisemmin näitä ei juuri aikuispsykiatriassa näkynyt. Päihdeongelmat olivat yleisiä, alkoholi, amfetamiini, kannabis ja kokaiini toivat lisähaasteita hoitotyöhön. Korvaushoitoa annettiin polikliinisesti, potilaita Ahvenanmaalla oli väestömäärään verraten paljon.
Hoidon kirjaaminen oli muuttunut totaalisesti ja väitteelle hoitajien ajan kulumisesta kirjaamiseen löytyy kokemukseni perustella katetta. Rakenteellisen kirjaamisen opetteluun meni aikaa, sain siihen kyllä opastusta ja tekemällä oppii. Tämä pätee myös ruotsin kielen sujuvoittamiseen, puhumalla oppii. Erityisesti pitää vielä nostaa esille henkilökunnan ystävällisyys toisiaan kohtaan, lähes aina kollegat kiittivät toisiaan vuoron päättyessä ja toivottivat hyvää työvuoroa seuraaville. Minua kohdeltiin hyvin, olisin jopa kaivannut enemmän ”käskytystä”, olivat kohteliaita eivätkä ehkä halunneet ”oppinutta pappaa” kovasti häiritä.
Useat kollegat osasivat suomea, joten joskus kysyin ”vad är xxxx på svenska”. Minusta kieli ei ole este työskentelylle Ahvenanmaalla, jos osaa edes perusteet. Jokaisella on nykyään puhelimessaankin sanakirja. Maarianhamina on vilkas kesäkaupunki. Paljon veneilijöitä ja muita turisteja. Tapahtumia on runsaasti: museoita, nähtävyyksiä, ravintoloita ja pubeja löytyy jokaisen makuun. Ahvenanmaalla on hyvät pyörätiet, joita yhteysalukset täydentävät. Bussimatkat ovat halpoja. Laivoilla pääsee helposti Ruotsiin ja Suomeen.
Lopuksi haluan kiittää kaikkia hienoja oolantilaisia kollegoita, erityiskiitos osastonhoitaja Kaj-Gunnar Sjölundille ja psykiatrian toimiala-ala johtaja Sirpa Mankiselle. Kiitos vinkistä ja suosituksesta sairaanhoitaja Juha Sirkiä.
Kielikylpy Suomessa, hieman haasteita, mutta voin suositella!
