Pyysimme kirjoituskilpailussamme sinun tarinaasi unohtumattomasta, mieleenpainuvasta ja liikuttavasta hetkestä sairaanhoitajana. Saimme 83 kirjoitusta, joista voittajan valinta oli vaikeaa. Kilpailun raati valitsi 9 parasta kirjoitusta, jotka julkaistaan tämän vuoden aikana Sairaanhoitajaliiton eri kanavissa.
Voittajateksti kuvaa kauniisti sairaanhoitajan työn merkitystä. Kielellisesti teksti on kaunista ja visuaalista. Sairaanhoitajaliiton kirjoituskilpailun voitti Päivi Lassilan kirjoitus ”Lumikki ja haapa”. Onneksi olkoon Päiville!
Lumikki ja haapa
Se oli talvinen iltapäivä, muistaakseni. Sairaalan piha oli puhtaan valkoisen lumen peitossa. Olin huoneessa, johon saapuisit hetkenä minä hyvänsä. Olin pedannut sänkyysi pehmeimmän tyynyn ja paksuimman täkin, mitä vaatevarastosta löysin. Se mitä tiesin sinusta oli, että nuori nainen, aneurysma puhjennut hiihtolenkillä, ennuste huono, tajunnantaso olematon. Vilkaisin vielä ikkunasta, siellä satoi lunta.
Saavuit osastolle iltapäivällä osaston ruokailun aikoihin. Hento pieni nainen, iho valkoinen kuin lumi, hiukset mustat kuin eebenpuu, Lumikki ajattelin. Elämä, minkä kepposen teitkään.
Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat, sinä olit omassa maailmassasi, täysin meidän hoitojen varassa. Juttelin sinulle siinä hoitojen lomassa ihan arkipäiväisiä asioita, muun muassa, millainen sää on ulkona, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu ja niin edelleen. Välillä näytti siltä, kuin katsoisit suoraan ihan hetkisen ja sitten taas olit poissa.
Huoneesi täyttyi ystäviesi tuomisista, korteista, kukista ja maskoteista. Ystäväsi olivat aarteita, tulivat kitaran kanssa ja soittelivat, lauloivatkin. Usein näin heidän lähtevän suru kasvoillaan ja pelkäsin, että he eivät jaksaisi palata, mutta aina nuo sinun rakkaat kanssakulkijasi palasivat. Omaisesi olivat myös erittäin tärkeitä, he lukivat sinulle ja ottivat vuoteesta pyörätuoliin, veivät ulos haistelemaan kevättä, syksyä ja talvea.
Ikkunasi takana kasvoi suuri haapa. Keväällä se puhkesi elämään, havisutti lehtiään koko ihanan kesän ja syksyllä tuuli irrotti viimeisetkin lehdet. Talvella puu sai soman lumikuorman oksilleen. Voi nämä meidän vuodenaikamme, mikä rikkaus ja voimavara.
Lääkärien ennuste oli toivoton. Aivokuvasi näytti huonolta, edistymistä ei tapahtunut ja sinä käperryit koukkuun. Polvesi koskettivat jo nenänpäätä. Aika kului. Jälleen satoi lunta, olin yövuorossa. Nostin sälekaihtimet ylös, taivas oli pilvetön. Tahdoin, että näkisit tähdet. Puuhastelin siinä huoneessa, vaihdettiin vaippa, käännettiin asentoa, pöyhittiin tyynyä, suoristettiin raajoja. Siinä puuhaillessa tulin jälleen sanoneeksi niin kuin monta kertaa aiemminkin: ”Sanoisit jotakin, yhden sanan, niin tiedän, että olet läsnä.” Radio soi hiljakseen huoneessa, kellon viisareiden ääni oli unettava. Lämpöpatteri siinä takanani lämmitti viluista hoitajaa. Ja sitten se tapahtui, avasit silmäsi, onneksi kollegani sattui pistäytymään huoneessa, muuten en olisi uskonut ihmettä, sillä hänkin kuuli, että sanoit näin: ”Täytyyhän minun, kun kerran pyydät.” Tilanne oli niin ihmeellinen lähes taianomainen, ihmeiden yö. Sinä hymyilit ja katsoit suoraan silmiin. Siitä yöstä alkoi toipumisesi, askel askeleelta vahvistuit.
Haapa alkoi jo olla täynnä lehtiä, sinä päivänä se havisutti niitä terhakkaasti. Sanoinkin sinulle, että se soittaa ilosointujaan sinun kunniaksesi. Hiukset kuin eebenpuu, sinä lähdit ja heilautit kättäsi onnellisena. Minäkin olin onnellinen ja jälleen kerran uskoin ihmeisiin.
Kiitos sinulle. Olit Lumikille enkeli.
Sinulla on sydän paikallaan …elämä on suuri lahja.
Kiitos..mieleeni muistuu nuori nainen,joka omaisen ja ystävien tuella myös kuntoutui samoin, omainen,joka ei ole koskaan menettänyt uskoaan vielä tänäkään päivänä..vaan pienin askelin edistyy kuntoutuksen polulla, hoitajat sairaaloissa tekevät kaikkensa,mutta aina resurssien pulassa se ei riitä vaan tarvitaan hyviä omaisia,jotka eivät lannistu ja soutavat siitä huolimatta eteenpäin.Silloin itse sairaanhoitajana avusta kiittäisin.