Sairaanhoitaja Terhi Leinonen kirjoittaa meille kevään ajan blogia. Tässä hänen tuntojaan huhtikuulta 2020.
Huhtikuu
Huhtikuu valkenee kysymysmerkkinä. Väsynyt ja negatiivinen ilmapiiri heijastuu kaikesta mihin katsoo. ”Koska korona”, sanovat lapset silmiään pyöritellen. Joudumme sanomaan lähes kaikkiin pyyntöihin ei. Ei kauppaan, kaverille, leffaan, junalla mummolaan, kylään. He painuvat huoneisiinsa huomatakseen kohta, että oman huoneen yksinäisuus tuntuu liian pienelle elinpiirille. Eristykselle.
Kotimme ulkopuolella huomaan, että ihmiset turhautuvat toisinaan piileskelemään ja välttelemään toisiansa. Hetkittäin leikkipuistot ovat täynnä aikuisia ja lapsia. Toisinaan Prisman parkkipaikka on lähes yhtä täynnä autoja, kuin ennen tätä äänettä kiristyvää hirttosilmukkaa. Epävarmuus tulevasta ja jonkun suuren pahan odottaminen on koko ajan hiljaisessa pääroolissa. Ihmisten käytöksestä huokuu väsymys odottamiseen. Pelko. Uhma. Toisinaan tulkitaan jopa itsekkyyttä. Uusimaa suljetaan. Osa ihmisistä piiloutuu tehokkaammin, eristäytyy vielä lisää. Koronakupla laajenee, lähentyy ja kasvattaa painettaan. En tiedä kumpi on pahempaa, kuplan puhkeaminen vai sen jälkeinen elämä ilman tätä painostavaa uhkaa.
Puheissa vilahtaa kirurginen maski, visiirimaski, suojalasit, myssy, se tavallinen takki, se keltainen takki, muoviessu, käsidesi, oikea maski. Pidämme koulutuksia, joissa harjoittelemme suojavarusteisiin pukeutumista ja suojavarusteiden riisumista oikein. Harjoittelemme potilaan asentohoitoa, ja saan hengityskonehoitoon koulutusta. Hetkittäin tuntuu, että kaikki uusi mitä vastaan tulee, nollaa aivoista sen vanhemman tiedon mitä on yrittänyt sisäistää. Tuntuukohan kenestäkään muusta tältä? Tehopaikkojen määrä kiinnostaa maanlaajuisesti, samoin vuodeosastojen kapasiteetit. Koulutetaanko päivystyksiin tai tehoille lisähenkilökuntaa, entä missä roolissa ovat muut sairaalat, lainataanko hengityskoneita jostain, siirretäänkö koronapotilaita sairaaloiden välillä, riittävätkö suojavarusteet…? Raskainta tässä ärsyttävässä kuplassa on se ajatus, että työ ja vapaa-aika sekoittuvat välillä yhdeksi mössöksi, enkä aina tiedä, missä roolissa minun kuuluisi olla.
Pikkusisko ei kysele enää päiväkodista tai ystävistä. Kaipaan valtavasti sitä oikeaa, tavallista arkea ilman koronaa. Sitä arkea, jossa on kiire hakemaan lapset päivähoidosta tai jossa surettaa viedä heidät sinne iltavuoroni ajaksi. Kaipaan niitä hetkiä, kun käyn yksin nukkumaan ja tiedän, että Suomen toisella puolella oleva mieheni kotiutuu loppuviikosta ja saamme muutaman yhteisen vapaapäivän. Koronan vuoksi roolimme ovat vaihtuneet. Perheellä, jonka arjesta olen tottunut vastaamaan, on nyt erilaiset rutiinit. Toisinaan koen ulkopuolisuutta omassa kodissani, koska olen oikeastaan ainut, joka poistuu kotoa pihaa kauemmas. Silitän pienten hiuksia ja toivotan hyvää yötä. Aamulla lähden ennen kuin muut heräävät ja illalla palaan, kun muut nukkuvat. Tuntuu, että elämästämme on tullut väistötilaa, johon ei mahdu isovanhempia, koulukavereiden alkamista, ystäviä, merenrannalla istumista, iltateetä, darts-kisoja, eikä skumppailtaa työpäivän jälkeen. Ei ystävien kuukausikahveja, eikä perheemme kuukausittaista kirjahaastetta. Epävarmaa on, saammeko pidettyä kolmivuotiaalle syntymäpäiväjuhlat tai saavatko kuudesluokkalaiset hakea alakoulun päättötodistuksena. Silti olen onnellisessa asemassa, koska saan keskittyä töissä uuden oppimiseen. Mieheni tekee kotona etätöitä, minkä vuoksi minun palautumiseni työvuoron jälkeen on helpompaa. Arki on kevyempää yhdessä.
Vietän ensimmäisiä kertoja työvuoroja eristyshuoneessa ja haastan aivoni muistamaan, miten tulee toimia. Ajattelen, että saan hyvän tilaisuuden oppia menettelemään oikealla tavalla, että minulla on mahdollisuus huomata omia virheitäni ja oppia niistä, jos tulee se kuuluisa tosipaikka. Koitan ajatella etukäteen koko hoitotoimenpiteen, näytteenoton tai lääkkeenannon työskentelyketjun. Lasken jokaiseen vaiheeseen tarvittavien tavaroiden määrän, ja mietin etukäteen jokaisen askeleen mikä voi mennä pieleen, jotta olisin varautunut kaikkeen. Silti toistuvasti riisun likaiset hanskat, desinfioin käteni, etsin puuttuvan tavaran, desinfioin kädet, puen hanskat ja jatkan siitä mihin jäin. Vuoron lopussa onnistun ensimmäisellä kerralla koko prosessissa ja tekee mieli hihkua, vaikka alkuvuorossa olenkin pahoitellut hidasta toimintaani ja kiitellyt vuoron läpi ymmärryksestä ympärilläni.
Pohdin, miten kuormittavaa vastaavalle hoitajalle on tuoreen hoitajan toiminta eristyshuoneessa? Kokeeko potilas ja vanhempi turvallisuudentunnetta vai näkevätkö he aaltoilevan epävarmuuden läpi? Ehdinkö tehdä kaiken ajallaan ja osaanko priorisoida asiat tärkeysjärjestykseen? ABCDE – ajattelen kirjauksia tehdessäni. Airway, breathing, circulation, disability, expose… suljen vuororaportin, kirjaan muistiin pompanneen asian tietojärjestelmään ja avaan vuororaportin uudelleen jatkaakseni siitä mihin jäin. Niin paljon informaatiota potilaan voinnista saadaan mahtumaan yhden sanan alle.
Korona. Niin paljon tunteita yhdessä sanassa. Vihaa, väsymystä, taistelua, turhautumista, uhmaa, kiukuttelua, teatraalista askellusta lastenhuoneeseen, vääriä pikkuveljiä, hankalia isosiskoja ja uusiin vaihdettavia äitejä. Lenkillä huomaan, että päiväkotimme isoon ikkunaan on maalattu valtava sateenkaari. Myrskyn jälkeen tulee vielä pouta. Koronakupla on pieniä iloja. Ruukkunarsisseja, leppäkerttutalo ja hyönteishotelli, mansikkamaa, valtava raparperi, omenapuu, pensasaidan leikkaaminen, taloyhtiön pihatyöt, keittiöremontti, tarpeeseen annettava mikro, etäkirppistely, turvallisen välimatkan terassikahvit ja maailman kaunein hääjuhla täynnä toivoa. Hoitajuutta ja ihmisyyttä. Koska korona.
Terhi
