Siirry sisältöön
Sairaanhoitajapäivät Liity jäseneksi Asiointipalvelu

Sairaanhoitajia ei ole vai onko?

Asiantuntija Liisa Karhe osoittaa blogissaan kylmäävästi sen, miksi sairaanhoitajapulan paikkaamiseksi tehtävät hätäratkaisut tulevat lopulta eskaloimaan tilanteen entistä pahemmaksi.

”Sairaanhoitajia ei yksinkertaisesti ole”, on parahtanut moni työnantaja ja lähijohtaja viime aikoina.

Moni työnantaja on joutunut ihmettelemään erityisesti viimeisten vuosien aikana, mihin heidän omat tai töitä hakevat sairaanhoitajansa ovat kadonneet. Jättivätkö sairaanhoitajat jälkeensä mitään merkkiä tai viestiä, josta voisi saada vihiä kadonneiden etsintöihin osallistuville?

Etsintöihin osallistutaan valtakunnan päättäjienkin taholta. Sosiaali- ja terveysministeriössä pohditaan, miten sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön riittävyys ja saatavuus voitaisiin turvata. Olennaista tässä on se, lähdetäänkö miettimään, miten sairaanhoitajat, kätilöt ja terveydenhoitajat saataisiin takaisin vai lähdetäänkö vain paikkaamaan seurauksia. STM on nostanut ehdotuksissaan tärkeään rooliin osaamisen johtamisen, työn veto- ja pitovoiman, ammatillisen liikkuvuuden, työolosuhteet, työhyvinvoinnin, sukupuolten tasa-arvon ja niiden johtamisen, kv-rekrytoinnin ja työperäisen maahanmuuton, palvelujärjestelmän uudistuvat osaamistarpeet koulutusjärjestelmässä sekä palveluiden ja palvelurakenteen vaikuttavuuden sekä digitalisaatio-osaamisen käytön. Näissä on monia hyviä ja varmasti myös vaikuttavia ehdotuksia, joiden toimeenpanoa seuraamme, mutta ratkaisevatko ne kadonneiden sairaanhoitajien arvoituksen?

Hätäratkaisut lisäävät sairaanhoitajien kuormitusta ja pakoa

Työyksiköihin tarvittaisiin sairaanhoitajia nopeasti, mihin koulutusmäärien lisääminen ei vastaa. Moni työnantaja on oivaltanut sen, miten hyvä maine pidetään yllä ja sairaanhoitajat saadaan sitoutettua, mutta liian moni on lähtenyt vain paikkailemaan seurauksia hätäratkaisuina, kun ratkaisut pitäisi kohdistaa siihen, miten ennaltaehkäistään sairaanhoitajakatoa ja saadaan sairaanhoitajat takaisin.

Kun sairaanhoitajia ei ole, palkataan halvempaa työvoimaa tilalle

Kun sairaanhoitajia ei ole, onko ratkaisu paikata pulaa halvemmalla työvoimalla? Halvempi työvoima saatetaan kokea ainoaksi pakkoratkaisuksi. Halvempi työvoima myös houkuttaa kustannusten säästöjen toivossa. Kun tilalle palkataan alemman koulutuksen saaneita, palkataan samalla vähemmän osaamista. Ja sairaanhoitajien kuormitus kasvaa.

Kun sairaanhoitajia ei ole, lisätään työmäärää ja venytetään jäljelle jääneitä

Kun sairaanhoitajia ei ole, sijaisten palkkaamisen sijaan käytetään oman henkilöstön joustoja ja venymistä. Moni sairaanhoitaja kertoo tekevänsä usean ihmisen työt. Vain harvoja houkuttaa jatkuvat lisä- ja ylityöt. Lähijohtajat joutuvat kerjäämään henkilöstöltä joustoja häpeään asti. Ja seurauksena on, että sairaanhoitajien mutta myös lähijohtajien kuormitus kasvaa.

Kun sairaanhoitajia ei ole, rajoitetaan koulutuksia, virkavapaita ja työaikajoustoja

Kun sairaanhoitajia ei ole, ei nähdä mahdolliseksi päästää sairaanhoitajia koulutuksiin, virkavapaille tai mahdollistaa niitä työaikajoustoja, joita ehkä parempina aikoina on voitu antaa. Ja seurauksena on, että sairaanhoitajien kuormitus kasvaa.

Kun sairaanhoitajia ei ole, kavennetaan palveluja

Moni palveluntuottaja näkee ratkaisuna palvelujen kaventamisen, kun ei kerran ole sairaanhoitajia. Lähijohtajat ohjeistavat priorisoimaan, mutta sairaanhoitajat kokevat, että potilaat ja asiakkaat jäävät heitteille eikä hoito ole enää inhimillisestä eikä eettistä. Ja seurauksena on, että sairaanhoitajien kuormitus kasvaa.

Kun sairaanhoitajia ei ole, suljetaan yksiköitä

Hoitoyksiköitä on jouduttu sulkemaan ja potilaat ja asiakkaat on siirretty tai he ovat itse siirtyneet toisaalle. Siellä toisaalla ei välttämättä ole yhtään sen enempää mahdollisuuksia lisätä resursseja, kun hoidettavien määrä kasvaa. Osa jää ehkä hoitamattakin ja palaa entistä huonokuntoisempina akuuttipalvelujen piiriin. Ja seurauksena on, että sairaanhoitajien kuormitus kasvaa.

Kestävät ratkaisut sairaanhoitajilta

Alanvaihtoaikeissa olevat sairaanhoitajat puolestaan listasivat Sairaanhoitajaliiton henkilöstötilannekyselyssä itselleen tärkeimpiä ehtoja alalla jäämiselle. Tämä lista on ratkaiseva, sillä siinä kerrotaan ne asiat, millä saadaan sairaanhoitajien katoaminen hidastumaan tai jopa pysähtymään. On viimeinen hetki kuunnella ja kuulla sairaanhoitajia.

Jos palkka korjataan, jään alalle

Sairaanhoitajat ja hoitotyön johtajat ovat yksimielisiä siitä, että sairaanhoitajien palkkataso on jäänyt jälkeen, eikä se enää houkuttele eikä myöskään kannusta alalla pysymiseen. Jotta alalta lähtöä hautovat jäisivät alalle, on ykkösehtona se, että palkkataso nousee koulutusta ja työn vaatimuksia vastaavaksi. Kun sairaanhoitajia verrataan saman tasoisen koulutuksen saaneisiin tradenomeihin tai insinööreihin, heidän keskipalkkansa on noin 1000 euroa suurempi kuin sairaanhoitajilla. Lisäksi heidän palkkansa nousee kokemuksen myötä sadoilla jopa tuhansilla euroilla, toisin kuin sairaanhoitajien, jotka saavat viiden vuoden jälkeen alle 70–80 euron korotuksen ja 10 vuoden jälkeen hiukan yli 200 euron korotuksen.

Ei ole ihme, että sairaanhoitajat pitävät palkan korjausta elinehtona sekä itselleen, että koko sairaanhoitajien työllisyystilanteelle.

Jos työolot inhimillistyvät, jään alalle

Sairaanhoitajat toivovat työolojen paranemista inhimillisiksi, jolloin olisi riittävästi osaavaa henkilöstöä ja vähemmän kiirettä ja työnsä voisi tehdä hyvin. Työolot ovat monin paikoin kaatuneet liialliseen kuormitukseen ja vastuuseen, jolloin sairaanhoitajien taakka on tullut liian suureksi kantaa.

Ei ole ihme, että sairaanhoitajat pitävät työolojen korjaamista palkan jälkeen tärkeimpänä ehtona työssä jaksamiselleen.

Jos johtaminen paranee, jään alalle

Vaikka meillä on paljon hyvää ja esimerkillistä johtamista sosiaali- ja terveydenhuollossa, nousee johtaminen esiin alalle jäämisen ehtona. Johtamisella on suuri merkitys sairaanhoitajien jaksamiseen ja työyhteisön ilmapiiriin. Johtamiseen ja erityisesti ylemmän tason johtamiseen on kiinnitetty aivan liian vähän huomiota sosiaali- ja terveydenhuollossa. Sairaanhoitajat toivovat johtamisen kehittämistä vähemmän byrokraattiseen suuntaan.

Ei ole ihme, että sairaanhoitajat näkevät byrokratiakuilun täyttämisen olennaisena ehtona sille, että päästään oikeasti yhteiseen tekemiseen ja työntekijätason kuulemiseen, arvostukseen ja kunnioitukseen.

Jos työnkuvat selkiytyvät vastaamaan osaamista ja koulutusta, jään alalle

Kaksituhattaluvulla on ollut vallalla suuntaus vähentää avustavan henkilöstön osuutta systemaattisesti. Sairaanhoitajan työnkuva saattoi ja saattaa edelleen sisältää siivoamista, ruoanlaittoa, välinehuoltoa, sihteerin töitä ja lähetin tehtäviä. Onneksi on taas havahduttu siihen, että sairaanhoitajat voisivat itse asiassa keskittyä sairaanhoitajan varsinaisiin tehtäviin. Saman aikaan on kuitenkin tehostettu vähentämällä sijaisjärjestelyistä ja vakituisesta henkilöstöstä ja ottamalla kaikki teho irti sairaanhoitajista.  liikuttelemalla heitä joustavasti paikasta toiseen, niin että omaan työhön ei pysty enää keskittymään eikä omia töitä ehdi tekemään.

Ei ole ihme, että sairaanhoitajat kertovat, että he jäisivät alalle, jos saisivat mahdollisuuden tehdä koulutuksensa mukaista työtä tai saisivat keskittyä omaan työhönsä, kehittyä työssään ja kehittää työtään ja osaamistaan.

Jos oman elämäntilanteen voi sovittaa työhön, jään alalle

Sairaanhoitajien elämäntilanteet vaihtelevat ja mikä on yhdelle tärkeää, ei välttämättä ole toiselle tärkeää. Oman elämäntilanteeseen ja jaksamiseen sopivan työelämäjoustojen saaminen on monien ehtona alalla jatkamiselle ja jaksamiselle. Moni sairaanhoitaja haluaisi työtään pienempään rooliin elämässään, jotta aikaa ja jaksamista jäisi myös muihin elämän alueisiin.

Ei ole ihme, että sairaanhoitajat toivovat jaksamiseen nimenomaan tukea työnantajalta, jotta voisivat jatkaa alalla.

Jos kuormitus on hallittavaa ja inhimillistä, jään alalle

Sairaanhoitajan työ itsessään on monella tavalla kuormittavaa ja kuormittaa eri henkilöitä eri tavoin. Sairaanhoitajat joutuvat laittamaan itsensä likoon työssään, sillä monessakaan tehtävässä ei selviä pelkällä tehtävien hoidolla. Sairaanhoitajat kohtaavat koko elämän kirjon sen raadollisuudessa, traagisuudessa kuin kauneudessaankin. Itse työn kuormituksen sairaanhoitajat ammattitaidollaan ja kokemuksellaan yleensä hallitsevat, mutta uuvuttava kuormitus syntyy ulkoisista tekijöistä, joihin työnantajat yleensä voivat vaikuttaa joko lisäävästi tai vähentävästi. 

Ei ole ihme, jos sairaanhoitajat odottavat riittäviä resursseja työnsä hoitamiseen, jotta he voivat hallita vaativaa ja arvokasta työtään kunnialla.                          

Osaajista pitäisi pitää kynsin hampain kiinni

Väitän, että osittain monien yksiköiden sairaanhoitajapula on itseaiheutettua. Toki COVID-pandemia ja alueelliset erot sekä ikäluokkamuutokset ovat tuoneet omat haasteensa jo valmiiksi haasteelliseen sairaanhoitajatilanteeseen. Osaajista ei ole pidetty tähän asti kiinni. Olen törmännyt useasti jopa siihen, että vaihtuvuutta ihannoidaan. Monissa sairaaloissa kulkee suusta suuhun, vuodesta vuoteen ja vuosikymmenestä toiseen legendoja, kuinka joku edesmennyt tai nykyinen johtaja on sanonut: ”Jos ei työt kiinnosta, niin voi lähteä, jono on sairaalan risteykseen tai jopa naapurikortteliin asti”. Perehtyneen osaajan arvoa ei ole nähty. On oltu huolettomia: ”tulijoita kyllä riittää” … ja sen myötä perehdyttämistä ja valtavasti ylimääräistä työtä, kun annetaan osaamisen valua pois. Ja valuuhan se. Tämä on suuri haaste kaikessa hoitotyössä, mutta erityisesti syvää erikoisosaamista tai laajaa perusosaamista vaativissa yksiköissä, joissa pelkkä perehtyminen kestää vuosia. Osaajat eivät katoa mihinkään, jos heillä on hyvä olla työyksikössään ja työ on mieluista ja hyvin palkattua.

Osaamiseen sijoittaminen vaatii taitoa ja viisautta

Sairaanhoitajat ovat työnantajan sijoitus tai sitten ei. Sijoitus maksaa etenkin alkuun, mutta alkaa tuottaa arvoa työnantajalle takaisin ajan kanssa. Vaihtoehtona on, että eletään kuin viimeistä päivää, annetaan osaamispääoman mennä ja tulla, annetaan ”arvokkaampaa” osaamista ulos ja otetaan vähempää osaamista sisään, eletään kädestä suuhun ja katsotaan päivittäin, selvitäänkö vai ei. Eikö tätä voisi sanoa suoranaiseksi tuhlailuksi? Eikö olisi tehtävä pitkäntähtäimen sijoituksia myös henkilöstön suhteen. Työnantajan viisaus ja sairaanhoitajien arvostus näkyy siinä, mitä tehdään sitouttamisen eteen. Erityisen haasteen työnantajille antaa pienempi ja nuorempi sairaanhoitajasukupolvi, joka ei enää haekaan eläketyöpaikkaa, vaan haluaa kehittyä ja saada työstä itselleen tärkeää arvoa. On tultu vastavuoroisuuden aikakauteen.

Sairaanhoitajaliiton kampanjassa on ollut viime vuosina tunnuslauseena ”Maailma ilman sairaanhoitajia ─ ei kiitos”.  Vaikka emme sitä halunneet, niin nopeammin kuin kukaan uskoikaan, pula osaavista sairaanhoitajista on monin paikoin totisinta totta. Nyt lukuisissa työyksiköissä joudutaan toden teolla ihmettelemään, mihin sairaanhoitajat ovat kadonneet.

Sairaanhoitajat haluavat edelleen tehdä merkityksellistä työtään eivätkä toivo mahdottomia. He toivovat, että työnantajat ymmärtäisivät hoitotyön vaativuuden ja arvostaisivat sairaanhoitajiensa osaamista arjessa mutta myös palkkapäivänä. He toivovat työrauhaa, jolloin he voisivat keskittyä omaan työhönsä ja tehdä sen niin hyvin kuin osaavat. Onko se paljon vaadittu? Jos on, kannattaa varautua siihen, että sairaanhoitajia katoaa edelleen.

Inspiroiduitko tästä? Blogeillamme tuomme sairaanhoitajan äänen kuuluvaksi ja asiantuntemuksen näkyväksi.

Liisa Karhe

Asiantuntija | tutkimustoiminta ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen