Sairaanhoitajien suuri määrä tuntuu olevan lähes aina selite ja este sille, että sairaanhoitajien asioita ei voida laittaa kuntoon. Suomen Sairaanhoitajien asiantuntija Liisa Karhe on kertakaikkisen turhautunut työnantaja- ja päättäjätahojen vakioselitykseen.
Vaikka sairaanhoitajien työ on elintärkeää, sen tekijät kamppailevat vuosikymmenestä toiseen arvostuksen puutteen kokemuksissa. Juhlapuheita lukuun ottamatta arjen arvostuksesta tuntuu olevan jatkuvasti pulaa. Ei siksi, että työ olisi arvotonta tai että sairaanhoitajat itse pitäisivät sitä arvottomana, vaan siksi, että sairaanhoitajia on liian paljon.
Kun sairaanhoitajapula hivenen helpottaa, perataan välittömästi hälytysrahat ja muut lisät pois, kuten kuuluu hyvinvointialueilla juuri tapahtuneen. Eikä tämä ole mitään uutta, näin on tapahtunut koko kuluneen vuosituhannen ajan.
Ja mitähän se viestii sairaanhoitajille? Sitä, että työnantaja ei oikeasti arvosta sairaanhoitajan vapaa-aikaa, vaan ajattelee, että nyt, kun ei ole pakko maksaa näin ”paljon”, niin ei tasan makseta. Siinä ei ajatella, että paljonko yksi sairaanhoitaja saa, kun hän kömpii viidenteen yövuoroonsa kolmen suunnitellun sijaan ja jättää lapset väsyneen mummin hoitoon, jos siis sattuu mummi, kummi tai anoppi olemaan. Työnantaja laskee, että muutaman kympin säästö on paljon, kun sen kertoo sairaanhoitajien suurella määrällä.
Kun sairaanhoitajat haluaisivat ylläpitää ja kehittää osaamistaan eli päästä täydennyskoulutukseen, niin siihen ei olekaan varattu rahaa budjetista. Sairaanhoitajia on niin paljon, että täydennyskoulutusbudjettia ei kannata edes tehdä. Sehän ei ole lakisääteinen! Jos budjetti on tehty, se on usein aivan liian pieni, niin että siitä ei tosiaankaan riitä jokaiselle tai edes joka kolmannelle sairaanhoitajalle. Koulutuspäivien sijaisiin ei yleisesti edes harkita budjetoitavan, kun niitä sairaanhoitajia on niin paljon ja sijaisia tarvittaisiin valtava määrä.
Kun talous on jostain sairaanhoitajista täysin riippumattomista syistä mennyt kuralle, niin sairaanhoitajia aletaan ajaa pois alalta: jätetään toimet täyttämättä ja vakinaistamiset tauolle, ei oteta määräaikaisiin sijaisuuksiin tekijöitä eikä jatketa sijaisuuksia. Hoitotyön esihenkilöt tuskailevat riittämättömän henkilöstömäärän kanssa, mutta he eivät saa rekrytoida työntekijöitä. Samaan aikaan esihenkilöt pakotetaan purkamaan vakinaistamiset ja juuri suurella työllä loppuun saatetut rekrytoinnit.
Mitä se kertoo sairaanhoitajalle? Aivan selväksi tulee, että minua ei tarvita, osaamistani ei arvosteta. Niille, jotka työssä jatkavat, se kertoo, että kuormitusta ja hoitotyön laatua ei valvo kukaan, sillä ei ole mitään väliä. Ja kyllä se kertoo esihenkilöllekin liian paljon, niin paljon, että moni esihenkilö on tämän takia katsonut viisaammaksi siirtyä muihin hommiin.
Taloudellinen kaasu-jarru -veivaaminen on terveydenhuollossa arkea. Otetaan ja annetaan ja otetaan. Huolella suunnitellun henkilöstön määrän ja osaamisen tulisi olla vakaa ja ennakoitava asiakkaiden ja potilaiden määrän ja tarpeen mukaan. Mahtaisiko hyvinvointialueiden rahapussissa olla enemmän rahaa ja vakautta, jos toiminta olisi vakaata ja hyvin suunniteltua eikä jatkuvaa kaasu-jarru -meininkiä? Ei riitä, että esihenkilö on taidolla hoitanut henkilöstönsä eikä ole ylittänyt budjettia. Vuosittain viimeistään silloin, kun tatit ilmestyvät metsään, tulee määräys, että on säästettävä lisää henkilöstöstä jonkin syyn varjolla, ja niin henkilöstömitoitus on taas pielessä ja jäljelle jäävät tekevät sen, minkä pystyvät niin kauan kuin jaksavat.
Ennen hyvinvointialueiden tuloa, kirjoitti eräs epätoivoinen kuntapäättäjä hämmästyttävän rehellisesti eräässä päivälehdessä: kunnilta viedään sosiaali- ja terveydenhuollon myötä pois kaikki säästömahdollisuudet: siis sairaanhoitajat ja lähihoitajat. Melko raadollinen näkemys.
Mitä jos 100-vuotisjuhlavuotemme kunniaksi, tehtäisiin päätös, että kerta kaikkiaan lopetetaan sairaanhoitajien pitäminen säästökohteina ja aletaan arvostaa jokaista sairaanhoitajaa arvokkaana osaajana arjessa ja jokaisessa päätöksessä. Viisas työnantaja ymmärtää, että sairaanhoitajan osaaminen on hirmu arvokasta pääomaa, kun hän tuottaa terveyttä ja vähentää siten palvelujen tarvetta. Haastankin työnantajat kilpailemaan sairaanhoitajien osaamisen arvostuksessa.
Arjen teoissa näkyvä arvostus olisi sairaanhoitajille kaikkein paras juhlavuoden lahja. Ne arjen arvostavat teot turvaavat niin sairaanhoitajien kuin kaikkien kansalaistenkin elämää.
Hyvää juhlavuotta meille sairaanhoitajille!
