Terhi Leinonen teki välillä muuta kuin hoitotyötä. Keväällä 2021 hän lopetti blogien kirjoittamisen. Nyt hän on palannut sekä sairaanhoitajaksi että bloggaajaksemme. Tämä on Paluu hoitotyöhön -sarjan toinen blogi.
Yöllä on satanut hirveästi lunta. Työmatkan hitaasta etenemisestä meinaa iskeä epätoivon sekainen paniikki, joka kuitenkin laantuu sisälläni kuplivan innostuksen ja jännityksen alle. Askel on määrätietoinen ja kevyt. En haparoi, vaikka minulla on kiire. Työvaatteet löytyvät pukuhuoneen läheltä. Pukuhuone on tutulla käytävällä. Takki kuivumaan. Nopea vaatteiden vaihto. Työkengät. Kynätasku. Myssy. Eväät. Viimeinen tsekkaus mykkään puhelimeen, kaikki hyvin kotona. Avaimet. Henkilökortti. Nykyiseen peilikuvaan verrattuna henkilökortissa hymyilee hiukan liian nuoren näköinen sairaanhoitaja Leinonen. Samapa tuo, sillä tänään on ensimmäinen työpäiväni anestesiasairaanhoitajana.
Kun ensimmäisen kerran avasin leikkaussalin oven, olin valmistunut sairaanhoitajaksi vuotta aikaisemmin. Urani alkutaivalta varjosti epävarmuus ja tuska osata enemmän, tulla paremmaksi ja tehdä töitä sen eteen, että olisin tulevaisuudessa yksi hoitoalan huippuosaajista. Syväosaaja. Konkari. Opintojani olivat varjostaneet monet yksityiselämän vastoinkäymiset. Viimeisin näistä kivikoista oli kotimme tulipalo pääsiäisenä, kun minä valmistuin toukokuussa. Samalla, kun viimeistelin nilkuttavaa opinnäytetyötä, rakensin kahden pienen lapsen kanssa yksin pohjaa pienen perheemme uudelle elämälle ja uralle opiskelujen jälkeen. Aloitimme alle kouluikäisten lasteni kanssa täysin tyhjästä. Asuimme uudessa kodissa, uudessa kaupungissa ja suoritin viimeistä harjoitteluani teho-osastolla, josta olin yllätyksekseni saanut myös työpaikan.
Muistan miten ala-arvoisia kommentteja olin saanut opinnäytetyön esityspäivänä opiskelijalta, joka itse ei valmistunut sinä keväänä palauttamattoman opinnäytetyön vuoksi. Tutkintotodistuksen saadessani iloa nakersi opintojen rankkuus, joiden päättymistä en uskaltanut kunnolla edes juhlia.
Valmistumiseni jälkeen ajattelin pitkään, etten olisi ansainnut sairaanhoitajuuttani. Ammattiani, josta olin niin järjettömän ylpeä ja jonka pelkäsin häviävän unen mukana jonain aamuna herätessäni.
Velloin armottomassa osaamattomuuden listassa, epävarmuudessa ja opiskeluaikojen epäonnistumisissa. Miten en ollut toisena opiskeluvuotenani osannut avata lasiampulleja lainkaan, vaan yksi toisensa jälkeen ne särkyivät kirveleviksi haavoiksi sormille. Muistan kyyneleiden polttelun silmissä, kun ohjaajani kertoi tästä epäonnistumisestani kollegoilleen valtavan naurunremakan säestämänä, ilmeisesti luullen etten minä ollut huoneessa. Vannoin opiskelukaverilleni ja hyvälle ystävälleni, ettei minusta koskaan tulisi leikkaussalihoitajaa, eikä etenkään lasten sairaanhoitajaa.
Tuosta lannistuneesta opiskelijasta tuli kuitenkin vastoinkäymisten saattelemana ammatistaan ylpeä sairaanhoitaja, joka tuijotti ison ortopedisen leikkauksen alkuvalmisteluita uudessa työpaikassaan, leikkaussalissa.
Vannomatta paras sillä minusta tuli anestesiahoitaja. Kuuntelin tarkasti nopeatempoista ja täsmällistä perehdyttäjääni. Ajatusten harhautuessa kysyin uudelleen, kuuntelin uudelleen, otin opikseni ja haastoin ammatillista kasvuani lempeässä, mutta vaativassa opissa. Ihailin perehdyttäjässäni sitä hiljaista varmuutta, joka hänestä huokui määrätietoisena ja kehittävänä. Hänen ei tarvinnut todistaa osaamistaan minun osaamattomuudellani tai nolaamalla kollegaa, päinvastoin. Osaaminen ja oppiminen palvelivat koko työyhteisöä. Aina kun aloin olla epävarma, perehdyttäjäni puski eteenpäin, tönäisi uudelleen syvään tai vielä syvempään päähän ja katsoi vierellä, että selviän.
Hoitoala ehti muuttua muutamassa vuodessa; koko työyhteisö kannatteli ja ohjasi tuoretta hoitajaa, kunnes eräänä juhannuksena oli aika päästää irti. Tuli ensimmäinen päivystykseni. Hälytystöitä. Pienempiä ja pienempiä potilaita, kunnes lopulta minusta tuli syväosaaja, joka ei muista tuolta ajalta yhtään negatiivista oppimiskokemusta.
Pukukaapin ovi kolahtaa äänekkäästi sulkiessani sen. Ensimmäinen päiväni anestesiahoitajana. Kiire. Ovi kirkkaalle käytävälle avautuu kevyesti. Vastassa on tutut pelkistetyt seinät, lilat myssyt ja siniset vilutakit. Hymyjä ja huomenia, on tervetullut olo. Sisältä kumpuaa iloa ja innostusta, olo on vapautunut ja helpottunut, olen avoin ja vastaanottavainen, valmis vastaanottamaan oppeja ja osaamista. Kaikki ympärillä on niin tuttua ja turvallista.
Tunnen pelkästään mielenrauhaa. Tuntuu siltä, että sisäinen myrsky on tyyntynyt. Jokin osa minussa on herännyt uuteen eloon ja löytänyt kotiin. Ihan kuin sieluuni olisi tullut kevät. Yhtäkkiä kaikki on ennallaan ja silti mikään ei ole niin kuin oli ennen. Opiskeluaikojen negatiiviset kokemukset ovat jääneet kauas vuosien taakse ja hoitoala on muuttunut urani ensimmäisistäkin vuosista paljon. Senhän minä tiesinkin jo, olinhan nauttinut niin kovin paljon työstäni leikkaussalissa nuorena hoitajana. Siksihän minä palasin tänne nyt. Rakastamalleni alalle, joka on kunnioittava ja turvallinen oppimisympäristö opiskelijalle, perehtyjälle ja hoitoalan palaajalle.
Paluun jälkeen hoitoala tuntuu omalta. Sairaanhoitajuus tuntuu turvalliselta identiteetiltä. Kaikki ne kultareunaiset muistot, joita ajattelin keväällä, heräävät eloon ja todellisiksi tapahtumiksi sairaalan seinien sisällä. Elän ja hengitän tätä työtä tietäen, että kaikki ne asiat, joita hoitoalassa kaipasin, olivat ihan oikeasti todellisia. Koen olevani taas sillä pelikentällä, jolla ei todellakaan kilpailla keskenään, vaan tehdään yhdessä pieniä ihmeitä. Parasta ja yhtä aikaa pahinta on edelleen vastuu ihmisestä ja elämästä. Parasta on työn itsenäisyys ja yhteisöllisyys, vaativuus ja arvokkuus. Että olet osa työyhteisöä, hoitopolkua ja osaajia. Että juuri sinä ja sinun tekemä työsi on merkittävää.
Kirkkaalta käytävältä astun liukuovien kautta sisälle leikkaussaliin numero yksi. Vastassa on leikkaussalin raikkaus, hengityskone, infuusio- ja ruiskupumput, uusia ja tuttuja hoitajia. Intubaatioputki. Laryngoskoopin kieli ja varsi, liukastegeeli ja cuffiruisku. Sininen liina. Hätälääkkeet. Monitoriin asetukset. Iloinen puheensorina ja insturumenttipuolen työn äänet. Täältä aloitin perehtymiseni anestesiahoitajaksi, ja tänään, yhdeksän vuotta myöhemmin, aloitan sen toistamiseen. Kaikki on ennallaan ja silti mikään ei ole niin kuin oli ennen.
Työ on edelleen valtavan tärkeä osa minua, mutta se ei enää määrittele onnistumistani elämässä tai onnistumista ihmisenä ja yksilönä. Kaikkein vähiten se määrittelee epäonnistumista tai epävarmuutta. Voin ja haluan edelleen antaa työlle kaikkeni, mutta vain työajalla. Leimatessani ulos olen ensisijaisesti vaimo, äiti, ystävä, tytär ja miniä. Minä itse. Se hiljaisesti räiskyvä nopeiden päätösten tyyppi, joka rakastaa hitaita aamuja, kenkien alla narskuvaa pakkasta ja valvomista öisin. Kahvintuoksua. Sairaanhoitaja ja silti ihan tavallinen ruuhkavuosia elävä äiti, joka rakastaa leipomista ja ikivanhaa puuhellaa, tiukkoja rutiineita, sukkien kutomista ja etenkin nuorimman lapsen kaulaan käpertyviä käsiä, lasten kylmiä varpaita itseä vasten ihan liian aikaisin aamulla villapeiton alla.
Nopea vilkaisu kelloon, ehdin vielä kahville. Tuttujen hymyjen pöydässä istun vielä kymmenen minuuttia ihan rauhassa eläen välitilassa minun itseni ja sairaanhoitajuuteni välillä. Tähän välitilaan mahtuu aamujen kommellukset ja arkiset asiat, mutta leikkaussalin seinien sisäpuolella olen pelkästään ja ennen kaikkea sairaanhoitaja.
