Pia, Serkan ja Hannele Namibiassa
Ensimmäinen viikko harkassa oli mukava ja tutustuin osastoihin ja paikan sääntöihin. Koko Namibian mielenterveysyksikkö sijaitsee pääkaupungissa Windhoekissa. Miesten A-osasto on akuuteille psykoottisille potilaille, jotka tulevat joko julkiselta tai yksityiseltä puolelta. Miesten B-osastolla on päihteiden väärinkäyttäjiä. C-osastolla hoidetaan akuutteja psykoottisia naispotilaita, jotka myös tulevat joko julkiselta tai yksityiseltä puolelta. D-osasto on ei-psykoottisille potilaille. Miehille ja naisille on omat puolensa ja erikseen on vielä yksityispuolen potilaat. E-osasto on tarkoitettu lapsipotilaille.
Lisäksi mielenterveysyksikössä on myös oikeuslääketieteellisen psykiatrian osasto. Sinne tulevat ne, jotka hakevat syyntakeettomuutta tai voivat olla vaarallisia itselleen tai muille ihmisille. Osastot siellä ovat samalla tavalla jaettu: miehet ja naiset pidetään erillään ja oikeuden käyntiä odottelevat erikseen. Syyntakeettomuutta hakevat ovat 30 päivää tarkkailussa, jolloin yritetään selvittää, olivatko he oikeasti jonkun mielenterveysongelman alaisuudessa tehdessään rikoksen.
Osastolla, jossa olin, oli enimmäkseen skitsofreniasta kärsiviä. Heitä oli noin 58 miespotilasta. Heillä oli taipumusta joko alkoholiin, huumeisiin tai lääkkeiden väärinkäyttöön. Ensimmäisellä viikolla tutustuin eristyspuolelle, jossa oli kolme huonetta ilman vessaa tai edes sänkyä. Potilaat, jotka joutuivat sinne, joutuivat tekemään kaikki tarpeensa huoneeseen. Aamulla siivoojaa kävi huoneen siivoamassa, jos potilas oli käyttäytynyt kunnolla. Jos ei ollut, hänen piti odottaa siivousta seuraavaan aamuun saakka. Suihkuun pääsi eristyksestä, jos oli ollut kaksi päivää kunnolla. Paikka ei tuoksunut kovin hyvälle. Aamulla ruokia viedessä piti varoa, että kaltereiden välistä ei lennä mitään ulostetta.
Seuraavat viikot olin harjoittelussa normaalisti osastolla. Aamut alkoivat lääkkeiden jaolla. Lääkkeet tuotiin isossa pahvilaatikossa osastolle. Kaikkien potilaiden paperit olivat pöydällä, josta hoitajat ottivat aina yhden kerrallaan ja yrittivät lukea lääkäreiden persoonallista käsialaa. Lääkkeille tuli tehdä aina tuplavarmistus, koska kaikki lääkkeet eivät olleet juuri sitä, mitä purkissa luki. Osassa lääkepurkeissa oli oikea lääke, mutta väärä annos. Lääkkeiden tarkastuksen jälkeen potilaat huudettiin yksi kerrallaan nimellä kalteriovien viereen hakemaan lääkkeensä. Ohjaajani oli ronski mies, joka yleensä tarrasi potilaan kädestä tai rinnuksista kiinni ja laittoi lääkkeet potilaan suuhun odottaen potilaan nielaisevan lääkkeen. Lääkkeiden jakamisen jälkeen potilaat päästettiin yhteiselle pihalle, jossa he oleskelivat klo 9-16. Potilaat liikkuivat vapaasti pihalla ja saivat vettä pyytämällä hoitajan ovesta. Ruokailu oli yhteisessä huoneessa ja potilaat hakivat ruuan luukulta. Ohjaani kanssa meillä ei ollut juurikaan tekemistä loppupäiväksi. En ymmärtänyt afrikaania, niin en oikein päässyt keskusteluihin mukaan.
Joka tiistai ja torstai oli lääkärin kiertopäivä, jossa jokainen lääkäri haastatteli 8 potilasta. Haastattelut tapahtuivat melko rivakkaa vahtia ja potilailla oli vain 10 min aikaa keskustella voinnistaan. Haastattelussa oli lääkäri, lääkäriopiskelija ja kaksi hoitajaa. Keskustelut koskivat potilaan vointia, uniasioita, oireita, kuten harhoja yms. Yhden potilaan hermot kiristyivät keskustelussa ja hän lähti ovet paukkuen ulos. 10 min myöhemmin ohjaajani sanoi potilaan jälleen karanneen ja lähdimme ulos etsimään häntä. Yritimme tuloksetta etsiä häntä noin 20 min, kunnes lopulta ohjaani arveli potilaan tulevan illalla takaisin todennäköisesti alkoholin vaikutuksen alaisena. Seuraavana aamuna hän oli tullut takaisin ja kärsi krapulasta. Ymmärsin, että hän ei ollut ensimmäistä kertaa karannut laitoksesta.
Samoihin aikoihin naisten puolelta oli karannut eräs naispotilas. Autoin henkilökuntaa ottamaan hänet kiinni ja viemään takaisin osastolle. Ennen osastolle tuloa minulle sanottiin, etten minä voisi mennä osastolle naisten vaarallisuuden takia. Kaksi naishoitajaa ei kuitenkaan saanut vietyä potilasta takaisin, niin tarjosin apuani. Pääsimme osastolle ja hoitajat avasivat sisäpihalle vievän portin. Pääsin portista sisään, vein naispotilaan sinne ja huomasin, että oven edessä oli toinen naispotilas, joka ei päästänyt minua ulos. Myös takanani oli toinen naispotilas. Kummatkin tarrasivat minusta kiinni ja yrittivät vetää sisäpihalle heidän kanssaan. Osaston henkilökunta teki hälytyksen ja paikalle ilmestyi 4 hoitajaa hätistelemään potilaita pois. Pääsin potilaiden otteista pois nopeasti, mutta kertakäyttöpaitani repesi tilanteen tiimellyksessä. Sisällä hoitajien tilassa huomasin kyltin, jossa luki, että ”ei miehiä”. Opin totisesti noudattamaan sääntöä. Loppuajan vietin omalla osastolla ja yritin opetella kaikkea, mitä pystyi oppimaan. Oppiminen tuntui melko vaikealta kielimuurin ollessa iso. Lääkärikierroksilla suurin osa puhui eri kieltä, mikä vaikeutti minun ymmärtämistäni. Tämän vuoksi kyselin paljon, mutta toisinaan vastaukset olivat harmittavan lyhyitä tai lääkäri ei aina ehtinyt vastaamaan. Kokemuksena mielenterveysharjoitteluni Namibian mielenterveysyksikössä oli kuitenkin kaiken kaikkiaan silmiä avaava ja mieleenpainuva.
