Siirry sisältöön
Liity jäseneksi

Suomalaisen sairaanhoitajan palkka ei ole kilpailukykyinen Pohjoismaissa

Kuukausi työskentelyä ja asumista Norjassa on takana, näihin päiviin on mahtunut sekä hyviä että vaikeita hetkiä. On päiviä, jolloin tekisi mieli palata takaisin tuttuun ja turvalliseen, missä ei kulunut yhtä paljon aikaa ja vaivaa yksinkertaistenkin asioiden tekemiseen ja selvää ottamiseen. Uuden edessä joutuu aina nöyrtymään ja palaamaan oppijan rooliin, mikä on tietysti hyvästä. Kuukauteen on sisältynyt läjäpäin uutta informaatiota, uusien ihmisten kohtaamista ja myös paikallisiin nimiin tutustumista. Alussa en tiennyt nimen perusteella, oliko kyseessä mies- vai naispotilas ennen kuin näin hänet. Raportin aikana arvuuttelin itsekseni, onko tuo miehen vai naisen nimi.  

Työstä ei ole ollut pulaa, päinvastoin, jos kaikkiin työtarjouksiin sanoo kyllä, saa pian tehdä kellon ympäri töitä. Niinpä entisestään korostuu oma vastuu huolehtia omista rajoista ja omasta palautumisesta. Huomaan kaipaavani Suomen työaikalakeja ja jonkinlaista työaikaergonomiaa ja -autonomiaa. Työn riittävyys kertonee täälläkin vallitsevasta sairaanhoitajapulasta. Puutteita paikataan sisäistä sijaispalvelujärjestelmää käyttämällä tai ulkoisilla sijaisilla. Tähän järjestelyyn liittynee myös useita käytännön syitä, joita paikallinen kollega avasi keskustellessamme aiheesta ja verratessamme kokemuksia. Aina silloin tällöin tulee vastaan myös ruotsalaisia kollegoja. He käyvät ahkeraan tanskalaisten ohella täällä rajan yli töissä.  

Ruotsin ja Norjan koulutusjärjestelmät sairaanhoitajaopintojen suhteen ovat keskenään melko samanlaisia ja poikkeavat suomalaisesta järjestelmästä. Ruotsissa ja Norjassa sairaanhoitajaopinnot ovat yliopistopohjaisia kolmen vuoden koulutuksia, jonka jälkeen valmistutaan sairaanhoitajan ammattiin. Tämän jälkeen työelämässä ollaan kaksi vuotta, jonka jälkeen on mahdollista suorittaa jatko-opintoja ja erikoistua esimerkiksi anestesiahoitajaksi, tehohoitajaksi, leikkaussalihoitajaksi, terveydenhoitajaksi, kätilöksi tai esimerkiksi erikoistua lasten, geriatrisen tai syöpien erikoisalojen hoitajaksi. Koulutuksen pituus on yleensä vuoden. Tämä koulutusmuoto vaikuttaa myös siihen, että erikoisosaaminen tunnistetaan palkassa, joka on erikoissairaanhoitajalla korkeampi. Opiskellessani Ruotsissa yliopistossa aikoinaan ensimmäistä vuotta sairaanhoitajaopintoja oli meidät opiskelijat jaettu useampiin pienempiin ryhmiin. Perusryhmään kuului itseni lisäksi kaksi muuta sairaanhoitajaopiskelijaa, lääkäriopiskelija, fysioterapeuttiopiskelija sekä jonkinlainen työterapeuttiopiskelija, jonka ammatin suomalaista vastinetta en tiedä. Suoritimme osan luennoista yhdessä ja tutustuimme samalla moniammatilliseen toimintaan ja toistemme tuleviin ammatteihin. Tämän lisäksi meidät oli jaettu koulutusaloittain omiin pienryhmiin.

Koulutukset maissamme eivät tietenkään ole täysin toisiinsa rinnastettavissa, suomalaisessa koulutuksessa sairaanhoitajat suuntautuvat jo opintojen aikana ja työharjoittelussa erikoisaloille. Paljon jää kuitenkin myös työelämän varaan. Jatko-opintojen kautta erikoistuminen tarkoittaa sitä, että valmistuminen esimerkiksi tehohoitajaksi vie huomattavasti enemmän aikaa. Kaikki täällä Norjassa teho- ja tehovalvontaosastoilla työskentelevät eivät kuitenkaan ole tehosairaanhoitajia. Osastot ja potilaat ovat ylipäänsä jakautuneet mielestäni hieman eri tavalla kuin Suomessa, ja lisäksi on muita pieniä eroja. Täysin suoraa viivaa ei asioiden välille siis voi vetää.  

Täytyy kuitenkin todeta edelleen, että suomalainen erikoissairaanhoito on erittäin korkealaatuista ja osaavaa. Koulutuspolkujen eroavaisuuksista huolimatta meillä on Suomessa vankkaa osaamista, ja olen jopa hieman luottavaisemmalla mielellä kotimaisen sairaanhoidon suhteen. Kenties tähän vaikuttaa myös suomalainen kehitys, mentaliteetti ja fokuksen suuntaus. Vaikka olemme monessa asiassa sairaanhoidon suhteen edelläkävijöitä, palkkausjärjestelmän ja palkan suhteen olemme totisesti jäljessä ja elämme mennyttä aikaa. Suomalaisen sairaanhoitajan palkka ei ole kilpailukykyinen verrattuna muiden pohjoismaalaisten sairaanhoitajien palkkaan. Sairaanhoitajan ammatissa kliinisen työn osaamisen tunnistaminen, kehittyminen, lisääntyvä vastuu ja henkilökohtaiset menestykset olisi kyettävä huomioimaan palkassa. Kenties ammattimme kaipaa laajempaa remonttia, jonka vastuuta ei voi sysätä yksistään työmarkkinoille. Tällä hetkellä minun on kuitenkin lähes mahdotonta kuvitella ruotsalaisten ja norjalaisten sairaanhoitajien työskentelevän Suomessa, sillä palkkataso alenisi heillä huomattavasti, eikä erikoisosaamista tunnistettaisi palkassa. Tietysti kielikysymys vaikuttaa myös, mutta kielet ovat opeteltavissa. Suomen toinen virallinen kieli on ruotsi eikä mahdollisuutta Suomessa työskentelyyn pitäisikään sulkea pois naapurimaidemme kollegoilta. Sen sijaan voimme ajatella, että se alentaa kynnystä työskennellä Suomessa.  

Pohjoismaat toimivat monessa asiassa yhteistyössä, meillä on useita yhteisiä arvoja eivätkä kulttuurimme poikkea graavisti toisistaan. Kenties osittaista ratkaisua sairaanhoitajien kasvavaan pulaan olisi tarkasteltava toiseltakin kantilta, ja avattava ajatusta lisääntyvästä yhteistyöstä tälläkin saralla. 

Paras työvuoro tähän asti oli yövuoro, jossa vahvuuteen kuului kaksi norjalaista, yksi tanskalainen, yksi ruotsalainen ja yksi suomalainen sairaanhoitaja. Siinä oli priimaa pohjoismaalaista yhteistyötä kerrakseen.  

sulje
Lisää tapahtumasta