Sairaanhoitaja Mia Apajalahti alkaa jälleen blogata pienen tauon jälkeen.
Tätä kirjoittaessa on vuoden ensimmäinen syyspäivä. Niin edessä kuin takana tuntuu olevan muutosten vuosi. Niinhän se on, että toisinaan on otettava elämä kauniiseen käteen ja mietittävä missä kohtaa sitä on ja mihin suuntaan olisi seuraavaksi lähdettävä. Toisinaan prioriteetit muuttuvat. Selväksi on käynyt se, että jokaisen olisi pyrittävä elämään mahdollisimman itsensä näköistä elämää.
Selväksi on käynyt myös se, että käännyitpä hoitotyötä tekevänä mihin vain on tilanne sama: liian vähän henkilökuntaa suhteessa työn määrään. Pyöröovi toimii pääsääntöisesti yhteen suuntaan ja osaamisen määrä laskee. Ennen pitkää siitä kärsii työn laatu, työn virheettömyys ja työn tehokkuus. Ennen pitkää on nyt. Siis juuri tällä sekunnilla. Mediassa terveydenhuoltoon liittyvät esiin nostetut asiat ovat vain jäävuoren huippu. Arkipäivän todellinen tilanne on heiltä, joilla ei ole kosketusta asiakas- ja potilastyöhön, täysin peitossa.
Riittämättömät resurssit ja henkilöstön riittämätön kokemus vaikuttavat konkreettisesti tapahtumiin, jotka johtavat potilaan hoidon pitkittymiseen, potilaan terveyden heikkenemiseen, kuntoutumisen hidastumiseen ja asiakkaan tai potilaan elämänlaatuun heikentävästi.
Edellä mainitusta on kirjoitettu pilvin pimein pitkin kesää eri lehdissä ja kolumneissa. Kyseessä on yritys herättää ne, jotka tuntuvat olevan edelleen Ruususen unessa. Vaan osuipa kerran eteen sanonta, joka kuuluu näin: ”You can’t wake a person who is pretending to sleep”. Vapaalla suomennoksella: ’Et voi herättää henkilöä, joka teeskentelee nukkuvansa.’ Vaikutelma on se, että vastuunottaminen on epämiellyttävää ja sitä kierrellään ja kartetaan eri keinoin. Vastuuta sysätään eteenpäin ja kädet pestään kuin leikkaukseen valmistautuessa.
Yleinen palkan taso, työolot, arvostus, määräaikaisten sopimusten ketjuttaminen vakinaistamisten sijaan, uupuvat selkeät uramallit, osaamisen tunnistaminen myös palkassa ja niin edespäin ovat kaikki isoja kokonaisuuksia. Tämä on monimutkainen ja kenties epämääräiseltäkin tuntuva aihekimppu, jota olisi hyvä lähteä purkamaan pienemmiksi tavoitteiksi, jolloin ne pikkuhiljaa selkeytyvät toteutettaviksi kokonaisuuksiksi.
Muutoksen tarve on ilmeinen ja ennemmin tai myöhemmin on sanoista siirryttävä tekoihin. Jotta tämä ei olisi yksi saarna muiden joukossa nostan esille oman korteni: astun sotealan maisteriopintojen maailmaan ja käytännön hoitotyöstä hieman sivuun, sitä kuitenkaan kokonaan jättämättä tai unohtamatta. Pyrkimyksenä on muun muassa saada eri näkökulmia työelämän ongelmien ratkaisuihin, ja toivottavasti ei kovinkaan naiivina pyrkiä myös vaikuttamaan asioihin. Miten tämä tapahtuu, selviää varmasti askel kerrallaan. Tavoitteena on näistä uusista kuvakulmista käsin pohtia kanssanne ammattimme ja terveydenhuoltoalan polttavia kysymyksiä. Otetaanpa sammutuspeitteet esiin.
