Pia, Serkan ja Hannele Namibiassa
Vitsi miten mielenkiintoinen viikko on taas ollut. Olimme alkuviikon sydänvalvonnassa. (CCU = Cardiac Care Unit) ja COPD:ssa, joka ei siis meinaa keuhkoahtaumatautia vaan ”cardiac outpatients departments” osastoa, jonne tullaan ajanvarauksella. COPD:llä hoidetaan jatkokontrollit ja perioperatiiviset potilaat ennen leikkaukseen ja toimenpiteeseen tuloa. Pääsimme tekemään kirjauksia ja ottamaan vitaaleita. Nämä kaikki tehdään hoitajan vastaanotolla, ennen kuin potilas pääsee jonottamaan lääkärille. Jotkut potilaat tarvitsevat
sydämen ultraäänikuvausta ja päästiin avustamaan radioteknikkoa ultraäänikuvauksissa. Täällä pääsääntöisesti teknikko siis hoitaa sydämen ultraäänikuvaukset ja tekee raportin lääkärille, ellei lääkäri halua ehdottomasti tehdä tutkimusta itse. Olimme myös avustamassa lääkärin vastanotolla eli laittamassa potilaan röntgenkuvat valotaululle ja ottamassa tarvittavat potilaspaperit esiin. Tässä työpisteessä oli kuitenkin erittäin opettavaista olla, sillä lääkärillä oli työparina erikoistuva lääkäri (tai kandi?), jota hän tenttasi. Lääkäriopiskelijan piti mm. aina ensin selittää röntgen tai ct-kuvat rakenteista lähtien ja sitten jatkaa mahdolliseen diagnoosiin. Oli todella mielenkiintoista itsekin kuunnella ja pähkäillä kuvia yhdessä lääkäreiden kanssa.
CCU:ssa Central Hospitalissa hoidetaan kaikki sydänvalvontapotilaat, jotka tarvitsevat jatkuvaa monitorointia.
Sydänvalvonnan yhteydessä on myös sydänteho, jossa oli sillä hetkellä vain 1 potilas. Pieni tyttö jolla oli synnynnäinen sydänvika. Hän odotti siirtoa Cape Towniin ambulanssilennolla. Kaikki lasten sydänleikkaukset tehdään Etelä-Afrikan puolella. Osasto oli hyvin länsimainen ja moderni. Osastolla oli samoja laitteita kuin Suomessakin. Vieritestauslaitteet, joilla analysoidaan astrupit ja veren hyytyminen, olivat kuitenkin kuin jostain 80-luvulta.
Keskustelimme hoitajien kanssa paikallisista käytännöistä liuotushoitoihin liittyen. Aikaisemmin ihmetystä oli jo herättänyt, kun selvisi ambulanssiviikkojen aikana, että täällä kentällä ei liuotuslääkkeitä lääkepakista löydy. Tuntuu käsittämättömältä ajatukselta, että välimatkat Namibiassa ovat valtavat ja sydän- ja verisuonitaudit ovat täälläkin melko yleisiä. Selvisi, että liuotuslääkkeet ovat Central Hospitalin sydänosastolla, josta ne tarvittaessa siirretään hoitajan mukana Kataturan sairaalaan, jonne infarktipotilaatkin tuodaan kaikkien muiden päivystyksellisten potilaiden tapaan. Tuntuu ihmeelliseltä, että miksei kyseisiä potilaita voida tuoda suoraan Central Hospitaliin, mutta näin tämä systeemi täällä nyt vaan toimii. Täällä on tullut vastaan paljon asioita, jotka on vaan joutunut hyväksymään.
Tiistaisin on angiopäivä, jolloin coronaarikuvausta tarvitsevat otetaan vastaan. Potilaat saapuvat osastolle seitsemäksi ja angiot aloitetaan kahdeksalta. Autoimme potilaiden valmistelussa. Kaikille potilaille annetaan puettavaksi avopaita, avataan suoniyhteys vasempaan käteen, annetaan 300mg klopidogreelia p.o., mikäli kyseinen potilas ei käytä sitä jo ennestään ja otetaan vitaalit sekä tehdään tulohaastattelut. Meidän potilaalle ei vaan saanut suoniyhteyttä millään vasempaan käteen suonten ollessa niin piilossa. Edes lääkäri ei onnistunut usean yrityksen jälkeen ja lopulta jouduttiin laittamaan kanyyli oikeaan kyynärtaipeeseen.
Angiossa oli vuorossa todella mukava lääkäri, joka kertoi kokoajan mitä tekee ja mitä kuvissa näkyy. Potilaalla oli LAD eli vasen laskeva koronaari oli ahtautunut ja yksi pienempi sivusuoni oikeasta kiertävästä suonesta oli kokonaan tukossa. Molemmat pallolaajennettiin ja stentattiin verkolla. Täällä pallolaajennuksen jälkeen tehdään kontrolliangio kahden vuoden päästä toimenpiteestä.
Mielenterveyshoitotyöstä Namibiassa
Serkan on tällä hetkellä suorittamassa mielenterveyshoitotyön harjoittelua psykiatrisella puolella. Kävimme moikkaamassa häntä ja samalla tutustumassa siihen, miten täällä Namibiassa psykiatrisia potilaita hoidetaan. Windhoekin Central Hospitalin psykiatrinen osasto on oma erillinen kompleksinsa ja ainoa psykiatrinen sairaala koko Namibiassa. Jos olet katsonut Netflixin suosikkisarjaa Orange is The New Black:ia, tuli naisten suljetulle osastolle astuessamme vahvat takaumat kyseiseen sarjaan. Naisten ja miesten puolet ovat erillään toisistaan, mutta käytännössä toistensa peilikuvat. Miesten puolella voivat työskennellä ainoastaan mieshoitajat ja naisten puolella vain naishoitajat. Hoitajilla on oma kompleksinsa, jossa täytetään mahdolliset potilaspaperit jne. sekä lääkäreille omat huoneensa, joissa potilastapaamiset tapahtuvat. Muuten kaikki on vanhanaikaisten ruostuneiden metallikaltereiden takana. Erityisesti eristyssellit saivat huomiomme karujen olojen vuoksi. Eläimistä on sanonta että ne eivät pasko siellä missä ne syövät, mutta kirjaimellisesti potilaat, jotka ovat eristysselleissä täällä, joutuvat tekemään niin. Eristysselleissä ei nimittäin ole mitään muuta kuin lattia, seinät ja metallinen ovi. Hoitajilla ei ole velvollisuutta kuljettaa eristyspotilasta vessaan, ennen kuin he kokevat sen itselleen turvalliseksi. Voitte kuvitella minkälainen haju noilla käytävillä leijuu, vaikka siivoojat käyvätkin putsaamassa sellit potilaiden lähdön jälkeen. Ymmärsimme että lepositeitä ei ole käytössä. Rajoittamiseen käytössä oli käsiraudat viimeisenä vaihtoehtona, jos potilasta ei saada muuten taltutettua ennen lääkkeellistä sedaatiota. Tuntui pahalta, että eristysselleihin joutuvat potilaat jätettiin oman onnensa nojaan, eikä säännöllistä esim. 15 min välein tapahtuvaa tarkkailukirjausta tehdä.
Suomessa olemme tottuneet, että monesti lääkkeet ja injektiot annetaan erillisessä huoneessa, mutta täällä näimme, miten hoitajat antoivat injektioita esim. ulkona kaikkien muiden potilaiden läsnä ollessa. Ei muuta kun housut kinttuihin ja injektio pakaraan. Aikamoisia työturvallisuusriskejä kantaa lääkeneuloja ja ruiskuja mukana. Meitä kummastuttava asia oli myös se, että koko sairaalassa, ei vankimielisairaalankaan puolella, ole olemassa mitään hälytysjärjestelmää. Hoitajat saattavat liikkua yksin potilaiden joukossa, eikä heillä ole kannettavaa hälytintä, jos äkillinen tilanne yllättää ja lisäapu olisi paikallaan.
Samalla alueella sijaitsee myös vankimielisairaala, jossa on noin 80 potilasta. Nämä potilaat ovat kaikki tehneet jonkun rikoksen, mutta ovat tutkinnassa mahdollisen mielenterveysongelman vuoksi. Tarkkailuaikana, joka kestää vähintään 30 päivää, katsotaan onko henkilö todettavissa syyntakeettomaksi. Jos näin todetaan, henkilö jää vankimielisairaalaan hoidettavaksi ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Vankimielisairaalan puoli on jaettu kolmeen eri osioon: matalan-, keskisuuren- ja suuren turvallisuustason osastoon. Potilaat, jotka saapuvat tarkkailuun, joutuvat suoraan suuren turvallisuuden osastolle, sillä heitä ei tunneta ennestään ja on suuri riski, että he yrittävät pakoon tai aiheuttavat muita ongelmia. Mielestämme vankimielisairaalassa oli siistiä verrattuna mielisairaalan suljetulle puolelle. Siellä tunsimme olomme turvalliseksi, sillä potilaat olivat hyvin käyttäytyviä ja omissa vaatteissaan. Heitä oli välillä vaikeaa erottaa henkilökunnasta. Potilaille oli annettu työtehtäviä liittyen vankimielisairaalan ylläpitoon ns. kuntouttavaa työtoimintaa. Potilailla oli esim. oma kasvimaa, jonka tuotosta he saavat osan ja voivat ostaa lisää siemeniä ja saavat näin ollen rahaa omaan käyttöönsä myynneistä. Mielisairaalan puolella osa hyvin käyttäytyvistä potilasta piti autopesulaa samalla periaatteella, pesten henkilökunnan tai ulkopuolisten asiakkaiden autoja edulliseen hintaan. Meistä oli hienoa nähdä, miten hienosti kuntouttava työtoiminta oli otettu mukaan potilaiden hoitosuunnitelmaan ja sairaalalla on myös käytössä toimintaterapeutti, joka suunnittelee jokaisen potilaan kanssa yksilöllisen kuntoutussuunnitelman.
Matkalla Sambiassa
Torstaina Pia lähti bussilla reissulle Sambian puolelle. Bussimatka kesti yhteensä 24h, sillä tiet ovat heti rajanylityksen jälkeen aivan käsittämättömän huonossa kunnossa. Maassa on aivan järkyttäviä monttuja, joiden välistä bussimme joutui pujottelemaan hajoittamatta renkaita. Rajamuodollisuudet sujuivat vaivattomasti mennessä ja kertaviisumista sai pulittaa 50 USD:ta. Vinkkinä muille Livingstoneen reissaavilla: pyytäkää rajalla ”multiple entry visa” (sillä voi reissata vaikka Zimbabwen puolelle ja takaisin) tai ”combo visa” (sillä pääsee vierailemaan kaikkiin Sambian naapurimaihin (Bostwana, Zimbabwe, Zambia ja Namibia 80USD hinnalla)). Olisinpa itse tiennyt tämän aikaisemmin, niin olisin kävellyt Victoria Falls sillan toiselle puolelle Zimbabween.
Päämääränä oli lähteä katsomaan Victorian putoukset. Voin kertoa, että todellakin oli kaiken vaivan arvoista nähdä ne luonnossa koko komeudessaan! Livngstonessa järjestetään paljon erilaisia adrenaliinin täyteisiä aktiviteetteja, esim. benjihyppyjä, ”ziplinea” ja helikopterilentoa. Itse päätin lähteä Couch Surfing isännän suosituksesta mikrokevyelle lennolle putousten ylle. Vähän pelotti, kun turbulenssi heitteli pientä motorisoitua liitovarjoa, kun lennettiin matalalla oleviin pilviin, mutta upeat maisemat avautuivat yläilmoista putouksiin, Sambesijokeen ja luonnonpuitoon. Näin yläilmoista joessa majailevia virtahepoja ja krokotiileja.
Huimaa, että jotkut harrastaa täällä koskenlaskua vaarallisten eläinten seassa. Majoittauduin Livingstonessa paikallisen perheen luona, jotka pyörittävät pientä koulua kodissaan. Löysin perheen Couch Surfing:n kautta (googlettakaa jos termi ei ole tuttu) ja he pyysivät minua opettamaan koulussa lapsia, jos niin haluaisin. Opettajan taidot eivät ole ominta alaa, mutta päädyin pitämään lapsille launtaina joogatunnin, sillä olen harrastanut joogaa vuosia ja se on enemmän omaa mukavuusaluetta kuin esim. englannin opettaminen. Lapset olivat todella iloisia uudesta kokemuksesta ja jaksoivat keskittyä yllättävän hyvin harjoitukseen. Toivottavasti saivat siitä jotain itselleenkin. Itse suosittelen tutustumaan matkoilla mahdollisimman paljon paikalliseen väestöön ja ehdottomasti tekemään retken Sambian tai Zimbabwen puolelle, jos tulette Namibiaan tekemään vaihtoa ja pitkälle viikonlopulle löytyy aikaa.
Pia ja Hannele
