On kolme yksinkertaista
selitystä sille, miksi hoitoala ei viehätä uusia eikä vanhoja työntekijöitä.
Selityksistä ensimmäinen on hoitoalan työvuorot ja työaikalaki. Sairaanhoitajat
tekevät usein kolmivuorotyötä. Työtuntien määrä on sama kuin toimistotyöajassa
työskentelevillä. Kolmivuorotyö on erittäin kuormittavaa ja keholle
epäterveellistä. Palautuminen ei ole samanlaista kuin säännöllisessä
päivätyössä.
Työaikalaki astui voimaan kuluvan vuoden ensimmäisenä päivänä. Käytännössä
työaikalain muutos on lisännyt kuormitusta, vaikka tarkoitus lienee ollut
päinvastainen. Vapaapäiviä kolmivuorotyössä on yhtä paljon kuin
virka-aikatyössä, mutta vapaat jakautuvat siten, että kolmen viikon
työvuorolistaan tulee yksittäisiä vapaapäiviä. Yksittäiset vapaat eivät riitä
palautumiseen raskaan työrupeaman jälkeen. Tehdastyömalli, jossa aamuvuoroja
seuraa ilta- ja yövuorot, ei toimi sairaalassa. Sairaalat ovat auki joka
sekunti, vuoronvaihto tapahtuu limittäin, eikä potilaita voi jättää vartiksi
ilman hoitoa. Uuden työaikalain myötä hoitajan työvuorot ovat peräkkäisiä aamu-
tai iltavuoroja, joiden välissä on yksittäinen vapaapäivä. Vanha työaikamalli
mahdollisti satunnaisten ilta-aamu-yhdistelmien tekemisen, jolloin
kallisarvoisia vapaapäiviä sai pitää peräkkäin. Useat peräkkäiset vapaapäivät
auttaisivat palautumaan työstä huomattavasti tehokkaammin kuin yksittäiset
vapaat siellä täällä.
Toinen selitys hoitoalan huonolle vetovoimalle on hoitoalan palkkaus. Hoitoalalla
pelastetaan ihmishenkiä, kasvatetaan uutta elämää, hoidetaan kaikissa
elämänvaiheissa ja saatetaan ajan rajan toiselle puolelle sellaisella palkalla,
jolla tavallinen suomalainen perhe ei tule toimeen. Käteen jäävä
sairaanhoitajan palkka on noin 1900 euroa. Tällä palkalla joutuu laskemaan
voiko tänään ostaa ruokaa vai ei. Tällä palkalla lapset ja aikuiset eivät voi
harrastaa kaikkea mielen ja ruumiin hyvinvointia edistäviä asioita. Tällä
palkalla perhe ei voi lähteä yhteiselle matkalle. Työstä saatava toimeentulo ei
riitä välttämättömien kulujen maksamiseen. Palkkaus ei vastaa työn mukanaan
tuomaa vastuuta.
Kolmas selitys hoitajien väsymykseen ja alan epäkiinnostavuuteen on resurssien
puute. Resurssien puute kuormittaa työntekijöitä eniten. Samaan aikaan kun
hoitajapula vaivaa suomalaista sairaanhoitoa, on hoitajien resurssit viety
äärimmäisen tiukille. Kuvittele itsesi tilanteeseen: hoidat liian montaa
potilasta työvuorosi aikana. Aika ei millään riitä jokaiselle. Kuka
potilaistasi on se, joka ei ansaitse tulla hoidetuksi?
Hoitaja ei useimpien työvuorojen kiireessä ehdi huolehtia omien taukojen
pitämisestä. Työstä irrottautuminen ja niinkin yksinkertainen asia kuin
syöminen, on edellytys turvalliselle hoitotyölle. Vaativa työ kuormittaa niin,
että ilman taukoja ajatus ei enää kulje ja mahdollisuus hoitovirheeseen kasvaa.
Virheet olisivat suurelta osin estettävissä riittävällä hoitajamitoituksella.
Tällä hetkellä mitoitus ei riitä esimerkiksi erikoissairaanhoidon
vuodeosastoilla, vanhusten hoitolaitoksissa eikä
päivystyspoliklinikoilla.
Tilanteet sairaaloiden osastolla muuttuvat toisinaan hyvinkin
nopeasti. Päivystykseen ambulanssi tuo kriittisessä tilassa olevan
potilaan, synnytyssalin vieressä elvytetään yllättäen vaikeasti sairaana
syntynyttä vauvaa, kirurgisella osastolla potilaalla ilmenee äkillinen
elottomuus. Nämä kaikki tilanteet vaativat paljon tarpeeksi kokenutta
henkilökuntaa, jotta ihmishenget vauvasta vaariin voitaisiin pelastaa.
Sehän on meidän tehtävämme, meidän velvollisuutemme. Kriittisesti sairaan
potilaan lisäksi hoitopaikassa on myös muita potilaita. Tuo kriittisesti sairas
tarvitsee paljon osaavia käsiä ympärilleen. Entä muut potilaat? Hän, joka
odottaa tarvitsemaansa antibioottia. Hän, joka lonkkaleikkauksen jälkeen on
kipujensa kourissa. Lapsi, jonka henkeä ahdistaa. Synnyttäjä, joka tarvitsee
kätilöään. Vauva, joka nälissään kaipaa elintärkeää maitoateriaansa. Miten
heidän käy, kun kaikki kädet on sidottu toisaalle? Potilaat eivät ole syyllisiä
siihen, että henkilökuntaa ei ole riittävästi. Eikä siihen, että he tarvitsevat
sairaalahoitoa.
Tässä työssä uupuu vahvakin ihminen. Arjessa ei useinkaan jaksa muuta tehdä,
kuin juuri ja juuri käydä töissä. Työvuoron jälkeen ei hoitajalla, joka on
pitkän päivän antanut itsestään kaiken potilailleen, ole enää voimia noudattaa
terveellistä ruokavaliota tai harrastaa liikuntaa. Kiinnostus omaan terveyteen
enää riitä voimien uupuessa.
Entä minä, sairaanhoitaja? Miten minun käy, jos tarvitsen sairaalahoitoa? Kuka
hoitaa minua? Ei ehkä kukaan. Niin moni on uupunut työnsä ääreen, koska nuo
edellä avatut tekijät puuttuvat työstä ja elämästä.
Tämän blogin myötä ei tarvitse enää ihmetellä, miksi vetovoima ei hoitotyön
opiskeluun ja työntekoon riitä. Hoitotyö on ammatinvalintakysymys, mutta ei
palkkauksen vuoksi. Ammatinvalintaan on johtanut halu hoitaa ja tehdä työnsä
hyvin.
Hyvät päättäjät, johtajat ja virkamiehet, joilla on mahdollisuus vaikuttaa niihin olosuhteisiin, joissa tätä elintärkeää työtä tehdään, vaikuttakaa ennen kuin on liian myöhäistä.
Terveisin sairaanhoitajat Anna-Maria Kokko ja Jasmiina Ratilainen
