Suomen Sairaanhoitajat julkaisee määrävuosin, nykyisin kolmen vuoden välein, työolobarometrin, jossa jäseniltä kysytään hyvän työpaikan kriteerien mukaisesti alan vetovoimaisuudesta ja työhyvinvoinnista. Asiantuntija Liisa Karhe ruotii blogisarjassaan vuoden 2023 barometrin kuuden osa-alueen tuloksia ja teemoja. Tämä on sarjan ensimmäinen blogi.
En malta olla peilaamatta nykytilannetta menneeseen ja etsimättä syitä nykyiselle sosiaali- ja terveydenhuollon tilanteelle näiden teemojen alta. Työolobarometrin tulokset olivat tänä vuonna piirun verran parempia kuin edellisvuosina, mutta suuressa kuvassa tulokset eivät ole juurikaan muuttuneet 13 vuoden aikana, sillä kaikkien tulosten keskiarvo on pysynyt koko ajan välillä 6-7/10.
Reilut 1800 sairaanhoitajaa oli miettinyt työpaikkansa toimivia käytäntöjä ja antanut vastaukseksi 6,6/10, kun asteikko oli 1-10. Vielä olisi matkaa kymppiin, jossa voisi sanoa, että käytännöt ovat erittäin toimivia. Toimivista käytännöistä seuraa palvelujen ja arjen sujuvuus ja säästöt, kun tehdään oikeita asioita oikeaan aikaan oikeiden ammattilaisten toimesta oikeille asiakkaille ja potilaille. Tämä näkyy asiakkaille ja potilaille sujuvana ja turvallisena palveluna.
Heikoiten sairaanhoitajat arvioivat käytäntöjen toimivan perusterveydenhuollossa. Onko niin, että erikoissairaanhoitoon keskittyneessä terveydenhuollossamme perusterveydenhuolto on jäänyt vain portaaksi erikoissairaanhoitoon? Porrasasemalle on riittänyt, kun sen kautta potilasjonot pääsevät kulkemaan erikoissairaanhoitoon. Olisiko aika muuttaa tätä asetelmaa niin, että erikoissairaanhoito olisi vasta korkeimmalla askelmalla ja muut askelmat johtavat potilaat palveluiden saantiin erikoissairaanhoidon ulkopuolella.
Syksyn 2023 aikana on käyty päättäjätasoilla kiivastakin keskustelua siitä, kuinka saadaan tämä uusi sosiaali- ja terveydenhuolto toimimaan ja kenen syy on, että se ei toimi. Viisaus toimivuuteen löytyy pitkälti sorvin äärestä, jos vain joku sinne ehtisi kuuntelemaan. Siellä, missä kuunnellaan käytännön asiantuntijoita ja tehdään näyttöön perustuviin käytänteisiin perustuvia muutoksia yhdessä henkilöstön kanssa, on päästy hyviin tuloksiin. Parhaimmillaan tämä voisi olla avain koko hyvinvointialueiden henkilöstövajeen ratkaisuun.
Toimivien käytäntöjen yksi kriteeri on, että työmme tavoitteet ja perustehtävä on määritelty ja jokainen tietää, miksi on töissä ja mikä minun tehtäväni on. Sairaanhoitaja kyllä tietää, mikä hänen perustehtävänsä koulutuksen perusteella pitäisi olla, mutta onko se sitä käytännössä? Työnantajalla on oikeus määritellä tehtävät, joihin työntekijät palkataan. Niinpä käytäntöjä ja perustehtäviä on järjestelty terveydenhuollossa uuteen uskoon viime vuosikymmenten aikana erilaisin johtamiskärkien avulla, milloin kustannustehokkuuden, tulosjohtamisen, prosessijohtamisen, laatujohtamisen tai palvelujen uudelleen muotoilun avulla. Jälkeenpäin voitaneen pohtia, miten hyvin nämä ismit ovat sopineet terveydenhuoltoon, ja mikä niiden lopputulos on ollut, vai onko tosiasiassa ”raha-ismi” määritellyt toteutuksen.
Yksi selkeä väli- ja lopputulos menneiden vuosikymmenten ratkaisuista on, että tehtäviä on jaettu ja jaetaan yhä harvempien kesken. Voisi sanoa hieman karrikoiden, että tehtävät on jaettu pääasiassa sairaanhoitajille ja lääkäreille, ja samalla on vähennetty esimerkiksi sihteereitä, välinehuoltajia, fysioterapeutteja, lähihoitajia, laitoshuoltajia ja kodinhoitajia. Kokonaisvaltaiselle hoitotyölle luotiin uudenlainen tehokas sisältö, joka tarkoitti, että sairaanhoitaja siivoaa, tiskaa, pyykkää, kirjoittaa, kuntouttaa, hoitaa välineet ja hoitaa potilaan sairaanhoidollisen palvelun siinä sivussa. Käsitys sairaanhoitajan perustehtävästä mutta myös sairaanhoitajan kyvystä selvitä tehtävistään hämärtyi ja on ehkä hämärän peitossa vieläkin. Sairaanhoitaja ei ole mikään ihmeolento, joka kykenee tekemään kaikkien ammatti- ja erikoisalojen tehtävät. Tänään ollaan lopputuloksena tilanteessa, jossa töitä jaetaan edelleen harvojen kesken, mutta vain eri syystä: ei ole enää montaa, kenelle töitä voisi jakaa.
Potilasmäärien, tehtävien, henkilöstörakenteen ja tilaratkaisujen perusteella määriteltiin aiemmin perustyöhön tarvittava vakituinen yksikköjen perusmiehitys. Nykyinen suuntaus viittaa siihen, että enää ei ole välttämättä mitään perusmiehitystä, joka edellytettäisiin laadukkaan palvelun ja toimivien käytäntöjen toteuttamiseen. Yksikön miehityssalkulla käydään nipistämässä pari sairaanhoitajaa pois aina, kun budjetti uhkaa muualla tehtyjen ylitysten takia mennä pakkaselle. Ja edelleen uskotaan sokeasti, että homma toimii kuten ennenkin: sairaanhoitajat hoitavat.
Edelleen sairaanhoitajat ja lääkäritkin sanovat, että heidän työaikaansa menee ihan toisaikaisiin tehtäviin. Työprosessien helpottamiseksi, perustehtävien palauttamiseksi viime vuosina on taas alettu ulkoistaa tehtäviä. On palkattu ostopalveluna logistikkoja, hyllyttäjiä, siistijöitä, välinehuoltajia ja hankittu robotteja. Tämän voisi ajatella toimivan hyvän työpaikan kriteereiden mukaisesti ja näin henkilöstöä rekrytoitavan työyhteisön osaamistarpeen perusteella. Arjessa sairaanhoitajat kuitenkin huomaavat, että ei logistikko välttämättä ymmärrä, mikä intubaatioputki tai imukatetri on, ja miksi on tärkeää, että sellaisia pitää olla hyllyssä perjantai-iltana eikä vasta maanantai-iltana, kun niitä varastoon saadaan. Ollaan menty vielä pidemmälle ja palkataan kadonneiden sairaanhoitajien ja lääkärien tilalle keikkasairaanhoitajia ja keikkalääkäreitä kolminkertaisella palkalla ihmettelemään, mikä se perustehtävä on kussakin vuorossa ja yksikössä. Suurena vaarana on, että kun jokainen tulee hoitamaan vain ja ainoastaan oman hiekkalaatikkonsa, kokonaisuutta ja jatkuvuutta ei hallitse kukaan. Palkkakustannukset kasvavat ja taas on pakko jättää palkkaamatta pari yksikön vakinaista sairaanhoitajaa ja toivoa, että käytännöt ja loput sairaanhoitajat toimivat.
