Sairaanhoitajaplus: Muonion-Enontekiön mielenterveystoimiston sairaanhoitaja Jaanamari Leppäjärveä kiehtoo rajakunnissa tehtävän työn monipuolisuus ja liikkuvuus, pohjoisen ihmisten mentaliteetti ja oman kalenterin hallinta. Toisaalta työ vaatii hänen mukaansa vahvaa itseohjautuvuutta, joustavuutta ja itsensä kehittämistä sekä sitoutumista kylmille konnuille ja pitkille matkoille.
– Tämä työ vaatii tunturikoivun sitkeyttä, sanoo Leppäjärvi.
Normaalina alkuvuoden työpäivänä aamukahdeksasta yhdeksään on soittoaikaa.
”Heti aamusta varaan ajan digiasiointiin Rovaniemelle ja ilmoittauduin netin kautta koulutukseen. Konsultoin nuorisopsykiatrian sairaanhoitajaa erään yhteisen potilaan tilanteesta. Sitten kirjaan edellispäivän potilaskäyntejä. Vain yksi asiakaspuhelu tulee tänä aamuna: iäkäs potilas haluaa jutella aamuahdistuksestaan ja lääkityksestään. Onneksi lääkäri oli osannut ennakoida tilannetta ja pystyin nostamaan tarvittaessa annettavan lääkkeen annostusta. Vastasin esimiehen sähköpostiin ennen kuin yhdeksältä saapuu päivän ensimmäinen potilas.
Tapaan sovitusti nuoren. Työparinani on välillä kouluterveydenhoitaja, mutta nyt tapaamme kahden kesken. Koulussa on noussut huoli nuoren vetäytymisestä, syömisestä ja alakulosta. Hän on ollut tavatessamme aika vähäpuheinen ja totinen, mutta on pitänyt kiinni sovituista ajoista ja hiljalleen ruvennut avautumaan. Hän osaa kuvata oloaan ja mielenliikkeitään paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla. Olemme päässeet näin käsittelemään myös vaikeita ihmissuhdekuvioita ja yksinäisyyttä. Pienellä paikkakunnalla ei ole helppoa löytää uusia ystäviä tai hengenheimolaisia, mutta netin kautta voi pitää yhteyttä kaukana oleviin kavereihin tai löytää uusia vertaissuhteita. Omaa työtä tässä helpottaa se, että kouluterveydenhoitajalla on selkeä rooli nuoren syömishäiriöön liittyvissä asioissa ja toisaalta se, että hän on työparina verkosto- ja vanhempaintapaamisissa.
Aamupäivän toisena potilaana on keski-ikäinen mies. Terveyskeskuslääkäri on ohjannut hänet mielenterveystoimistoon mielialan laskun takia. Miehelle on aloitettu antidepressantti ja nyt arvioimme, miten lääke on sopinut ja voidaanko annosta lisätä suunnitellusti. Tarkoituksena on täyttää myös esitietolomake ja keskustella tarkemmin masennuksesta, mutta varattu aika menee miehen kertoessa elämäntilanteestaan. Hänellä on monesta syystä kuormittava tilanne ja itsellään somaattinen pitkäaikaissairaus, mutta jaksaa pitäisi. Hän pohtii, miten raavas mies ei vain jaksa eikä saa aikaiseksi. Lääkkeen suhteen hän on epäröivä, olossa ei tunnu muutosta. Koen tärkeäksi kuunnella, antaa aikaa tarinalle. Psykoedukaatiota ehtii myöhemminkin, nyt on keskiössä lääkehoitoon motivoituminen. Se nopeuttaa tutkitusti toipumista. Ja miehellä on kiire toipua ja päästä takaisin töihin! Lääkitys vaikuttaa toimivan eikä haittoja juurikaan ole, joten hän suostuu suunniteltuun lääkkeennostoon. Sovimme uuden ajan parin viikon päähän ja muistutan soittamisesta, jos tulee poikkeamia vointiin. Ehdin kirjata käynnin Mediatriin saman tien.
Puolilta päivin teen kotikäynnin sivukylälle. Sitä ennen jaan potilaan lääkkeet dosetteihin. Hänellä ei ole kotisairaanhoitoa, joten tehtävänäni on jakaa myös diabetes-, verenpaine- ja kilpirauhaslääkkeet sekä huolehtia seurannasta mielenterveyslääkkeiden ohella. Haen tarvittavat lääkkeet apteekista. Tällä kotikäynnillä juttelemme pääasiassa arjen hyvään sujumiseen liittyvistä asioista. Tuemme hänen kotona selviytymistään yhdessä sosiaalitoimen kanssa. Läheiset asuvat kaukana eikä potilas kehtaa pyytää jatkuvasti naapuriapua. Itsenäinen pärjääminen onnistuu tarpeeksi hyvin.
Potilaan huoneen seinällä on kirjailtu taulu: Oma Koti Kullan Kallis. Paras paikka onkin usein tuttu, turvallinen koti, josta vähäisillä voimillakin pidetään huolta. Usein potilas on lakaissut lumetkin portailta kotikäynnille mentäessä. Hyvää kuuluu, on tuttu vastaus. Lääkärin kanssa olemme hiljattain tehneet kotikäynnin, on autettu KELA-asioissa, haettu sosiaalihuoltolain mukaista kuljetuspalvelua, varattu laboratorioaikoja, selvitelty ja järjestelty sairaalamatkoja sekä selvitetty eläkkeen saajan asumistukiasioita ja delegointia sosiaalitoimelle. Usein kunnan keskusten ulkopuolella asuvalla ikäihmisellä ei ole omaa autoa puhumattakaan tietokoneesta tai digitaidoista. Selviytymiskykyä sen sijaan on!
Iltapäivällä mielenterveystoimiston odotustilassa istuu tuttu koululainen. Olen tavannut häntä hänen äitinsä toiveesta kaamoksesta alkaen. Pimeän ajan alettua lapsessa nousevat esiin pelot, joita vilkas mielikuvitus ja saamelaismytologia ruokkivat. Hän on oivaltava, taiteellinen koululainen, jonka kanssa voi työskennellä monella tavalla luovasti. Meillä on selkeä struktuuri – aluksi jutellaan kuulumiset koulusta, kavereista, kotoa ja omasta päästä. Sitten ruvetaan työstämään yhtä mielen päällä olevaa asiaa. Pelot alkavat olla jo kevään myötä kadonneet, mutta kaverisuhteisiin liittyy monenlaisia käänteitä ja tunteita. Sarjakuvankin keinoin puramme tilanteita ja puhumme niistä. Samalla pohdimme lapsen omaa toimintaa ja tunteita. Lopuksi teemme aina jotakin mukavaa. Tällä kertaa pelaamme Unoa ennen kuin hänen äitinsä tulee hakemaan. Äiti pyydetään mukaan seuraavalle kerralle, jolloin keskustellaan tapaamisten lopettamisesta tältä erää. Itsestäni tuntuu vähän haikealta, koska tämän koululaisen kanssa tapaamiset ovat suoneet itsellekin piipahduksen pienen ihmisen isoon maailmaan. Lasten kohdalla olen huomannut, että kun luottamus on saatu, on saatu lupa ja vastuu auttaa. Sen suurempaa työniloa tuskin voi tuntea, kun siinä onnistuminen.”
Teksti Eva Agge ja Jaanamari Leppäjärvi Kuva Leppäjärven kokoelmista ja Shutterstock
Haluatko lisää tämänkaltaisia artikkeleita, mutta et ole vielä tilaaja? Tilaa Sairaanhoitajaplus-uutiskirje
