Kaikki vuodenajat täällä Kainuussa on nyt kertaalleen koettu. Tuli pakkaset ja lumisade, sitten kevät ja hellivä kesä. Uusi syksy ja nyt uudet lumet. Luonnon ihmeet ja vuodenaikojen todelliset vaihtelut revontulista valoisiin kesäöihin ihan silmiemme edessä. Keittiön ikkunasta näkee muuttolintujen palaavan ja lähtevän. Me emme lähteneet, me jäimme ja teimme tänne kodin. Navettavanhus on purettu ja ensi vuonna rakennetaan pihasauna, tehdään se pionipenkki, juodaan taas aamukahvit terassilla ja juhlitaan 100-vuotiasta Mikkolaa läheisten ja sukulaisten kesken. Tehdään tiluksista hiukan omavaraisempia, tehdään elämästä täällä vielä enemmän meidän näköistämme.
Viikon kotiäitiys ei ehtinyt rikkoa rutiineja, sen sijaan se antoi pakollisen hengähdystauon muutoin niin hektisestä arjesta. Kotipihasta lähtiessäni vilkaisen vielä sivuikkunasta ulos kohti kenollaan olevaa koivua ja ulkovalon valaisemaa peltoa. On liian aikaista ja hämärää, jotta ehtisin nähdä miten lumikiteet kimaltavat pellolla. Nopeasti päiväkodille, nopeasti takaisin autoon ja kohti uutta työpäivää.
Työmatkalla mietin syvemmin tätä vuotta Kainuussa ja hoitoalalle paluutani. En kadu kumpaakaan. Uuden hyvinvointialueen yksiköissä ja keskussairaalaan osastoilla työskentely on ollut antoisaa. Olen saanut tehdä kaipaamaani hoitotyötä koko ammatti-identiteetilläni ja kasvattaa ammatillista osaamistani oman mukavuusalueeni ulkopuolelle työvuoro kerrallaan. Ura yliopistollisessa sairaalassa ja hyvin spesifeissä yksiköissä on antanut näköalapaikan sairauksien hoitoon ja niiden erityispiirteisiin. Silti tämä vuosi on antanut paljon uutta ja erilaista näkökulmaa hoitotyöhön. Jossain takaraivossani on aina ollut se kouluaikojen kultainen lanka hoitotyöstä; missä tahansa, jopa kiireettömän hoidon yksikössä potilaan vointi voi romahtaa hetkessä. Olen ollut hoitajana sellaisessa tilanteessa ja huutanut kollegoita apuun saadaksemme syliin pyörtyvän potilaan vuoteelle turvallisesti. Vuosien työkokemus on luonut varmuutta tunnistaa, miten nopeasti pienen vauvan sepsis etenee, ja miten tärkeää on jokaisen potilaan kohtaaminen.
Vuoden aikana olen myös kohdannut ammatillisesti ehkä vaikeimman hetkeni; elvyttänyt läheistäni. Kuullut ja tuntenut rintalastan murtumisen käsieni alla ja jatkanut elvytystä seuranani ovesta sisään voimalla pureva pakkanen ja hätäkeskuksen työntekijä puhelimessa. Olen hyvästellyt minulle rakkaan ihmisen näin järkyttävässä tilanteessa ja kamppailut hoitajuuden ja omaisen roolien ristiriidassa, milloinkaan muulloin nämä kaksi roolia eivät ole olleet näin vahvasti päällekkäin, sillä työvuoron aikana olen ennen kaikkea sairaanhoitaja, terveydenhuollon ammattilainen, joka sysää oman elämänsä tauolle potilaiden hyväksi.
Hoitotyön vuosien aikana olen hyvästellyt potilaan toivottomassa hetkessä, pystymättä auttamaan, mutta ymmärtäen ja myötäeläen. Olen kohdannut lapsen, joka on menettänyt vanhempansa ja häntä syleilevän vanhemman, joka on juuri menettänyt puolisonsa.
Olen nähnyt ilon kyyneliä vastasyntynyttä lasta pitelevän isän silmissä. Olen kohdannut tulipalosta pelastuneita, autokolarista selvinneitä ja polkupyörällä kaatuneita, pieniä ja isompia potilaita läpi työurani. Edelleen pidän kohtaamista sairaanhoitajalle yhtenä tärkeimmistä ammatillisista taidoista.
Ja mitä rakastamaani hoitotyöhön vielä tulee, ensi vuosi on myös Suomen Sairaanhoitajien 100-vuotisjuhlavuosi! Hiljaisella kunnioituksella mietin, miten paljon vuosisataan mahtuu tarinoita kohtaamisista, ilon tai toivottomuuden hetkistä. Miten paljon hoitotyö on kehittynyt ja miten paljon siinä kuitenkin on entisen ajan henkeä ja historian havinaa. Vaikka palasin hoitoalalle tietäen, että se on osa minua pysyvästi, niin tajusin vasta tänään, että jokainen työvuoromme jää myös Suomen Sairaanhoitajien historiaan. Sinne jää myös minun sairaanhoitajuuteni ja juuri minun tekemäni hoitotyö.
Vielä nopea vaatteiden vaihto, kynätaskuun sujahtaa huulipuna ja henkilökortti, pikapuhelu kotiin ja portaita ylös kävellessä olenkin jo työmoodissa, ammatistaan ylpeä sairaanhoitaja.
